LAHJOITA NYT

CARF-säätiö

9 marraskuu, 20

Jeesus vai Muhammed: kumpi on oikeassa?

Primera Parte. Un viaje en la historia del islam para ver cómo es la doctrina de Mahoma frente a la de Jesús.

Kuka Muhammad, arabiaksi Muḥammad (ylistetty), todella oli, ja oliko tarina "ilmestyksestä", joka levisi hänestä ympäri maailmaa islamin nimellä, todella tarina väärinkäsityksestä, väärennetystä uutisesta? Yritämme vastata näihin kysymyksiin täysin tyhjentävästi, ennen kaikkea seuraavasti koska islamin alkuperää koskevan kysymyksen analysointi on välttämätöntä, jotta voidaan ymmärtää tämän opin syntymisen historialliset seuraukset.Uutta, oletettavasti uutta, maailmassa.

Johdanto

Empecemos con el preguntarnos si realmente se trató de un malentendido. Para ello, vamos a elaborar tres postulados sobre la credibilidad de Muhammad y de su mensaje:

  • Jos Muhammed todella sai ilmestyksen ja jos tämä ilmestys on aito, islam on oikea uskonto, Jeesus ei ole Jumala, häntä ei ole ristiinnaulittu eikä häntä ole herätetty henkiin;
  • Jos hän ei ottanut sitä vastaan tai väitti, ettei hän ottanut sitä vastaan, hänen opetuslapsensa ymmärsivät hänet väärin, ja näin ollen edessämme on historian valtavin väärinkäsitys;
  • Jos hän ei saanut sitä lainkaan, mutta sanoi saaneensa, hän valehteli vilpillisessä mielessä, eikä kyseessä ollut väärinkäsitys vaan petos.

Meille kristityille ensimmäinen postulaatti on mahdoton hyväksyä. Jos se olisi totta, puuttuisi itse asiassa uskomme perusta (usko, joka perustuu, kuten olemme nähneet, tuhansiin todistuksiin ja historiallisiin asiakirjoihin).

Toisaalta myös toista väitettä on vaikea hyväksyä, ainakin tieteellisestä näkökulmasta: hypoteesi, jonka mukaan Muhammed on ymmärretty väärin, on melko outo, lähinnä siksi, että hänen aikomuksensa tehdä itsestään profeetta, eikä mikä tahansa profeetta, vaan viimeinen profeetta, profeettojen sinetti, on todistettu. Siksi kolmas hypoteesi on uskottavin, jopa siinä määrin, että Dante sijoittaa Jumalallisessa komediassaan Muhammedin juuri hänen pahan uskonsa vuoksi helvetin alempiin piireihin: "Or vedi com'io mi dilacco!". Vedi come storpiato è Maometto!" [1] (Inferno XXVIII, 30). Toiset, erityisesti Pyhä Johannes Damascene, pitävät hänen sanomaansa kristillisenä harhaoppina, jonka kohtalona oli kuolla sukupuuttoon muutamassa vuodessa.

En todo caso, es difícil, si no imposible, proporcionar una respuesta precisa e inequívoca a las complejas preguntas que nos hemos hecho. La opinión más extendida entre los islamólogos contemporáneos, pues, es que Mahoma estaba realmente convencido, al menos en la primera fase de su predicación, en La Meca, en la cual desempeña el papel de un reformador religioso acalorado y nada más, de haber recibido una verdadera revelación divina. Aún más convencido aparece posteriormente, en la siguiente fase de su vida pública, llamada medinesa (para contraponerla a la primera, conocida como mecana), de que era justo y necesario dar a los hombres una religión simple, en comparación con los monoteísmos que hasta aquel entonces existían y que él mismo había conocido más o menos; una religión escamondada de todos los elementos que no parecían realmente útiles, especialmente para él. Todo sucedió en distintas fases, en una especie de esquizofrenia que causó muchas dudas respecto a la llamada revelación y al portador de la misma, incluso entre los partidarios más convencidos del autoproclamado profeta.

Mahoma o Jesús ¿quién tiene razón? Un viaje por Arabia

Mapa Arabia pre-Islam.

Konteksti: islamia edeltävä ǧāhilīya-Arabia.

La película “El mensaje”, de 1975, describe en detalle lo que era La Meca al comienzo de la predicación de Mahoma: una ciudad pagana, inmersa en la ǧāhilīya (en árabe y en el Islam, se atribuye este nombre, que traducido significa “ignorancia”, al periodo anterior al advenimiento del Islam mismo). En ese momento, en el siglo VI de la era cristiana, Arabia era una zona fronteriza, completamente aislada del llamado mundo civilizado.

Quedaba apartada de las rutas comerciales tradicionales y de las rutas de caravanas (que pasaban por los “puertos del desierto” como Palmira, Damasco o Alepo para adentrarse en Mesopotamia y luego, pasando el Golfo Pérsico, llegar hacia India y China). Sin embargo, en los períodos en el que las mismas rutas comerciales no estaban transitables debido a las guerras y la inestabilidad política, Arabia se volvía en un cruce de gran importancia. En tales casos, había dos rutas seguidas por las caravanas: una pasaba por La Meca, la otra por Yaṯrib (Medina).

La cuna del Islam está ubicada justo en esta área, llamada Ḥiǧāz, donde se encuentran La Meca (la tierra natal de Mahoma, nacido en 570 o 580) y Medina (una ciudad donde el mismo Mahoma se refugió después de las disputas surgidas de su predicación en La Meca: período llamado hiǧra, en castellano hégira), principales centros habitados alrededor de los cuales orbitaban tribus nómadas beduinas, siempre en lucha la una con la otra.

El pastoreo, la caza, los asaltos a caravanas y las incursiones contra tribus rivales eran el principal medio de subsistencia y la dureza de la vida forjaba el carácter de los beduinos, quienes tenían un ideal de virtus, un código de honor: murūwa. En ello se unen los conceptos de hospitalidad e inviolabilidad del huésped, fidelidad a la palabra dada, implacabilidad en el ta‛r, es decir la venganza por el derramamiento de sangre y la vergüenza sufrida.

La religiosidad de los nómadas y sedentarios de la Arabia preislámica era puramente fetichista: se veneraban las piedras sagradas, con vagas nociones sobre la supervivencia del alma después de la muerte (completamente absurdo y burlado era el concepto de la resurrección de la carne, luego predicado por Mahoma). Algunos lugares se consideraban santos, en particular el santuario de la Ka‛ba, en La Meca, donde, durante ciertos meses proclamados sagrados, la gente hacía peregrinaciones y celebraba festivales y ferias (en particular certámenes poéticos).

En La Meca, se adoraba a dioses como Ḥubal, Al-Lāt, Al-‛Uzzāt e Al- Manāṯ, así como la Piedra Negra, engastada en una pared de la Kaaba, una especie de panteón árabe en el que también se encontraba la efigie de Cristo (la única no destruida por Muhammad en el momento de su regreso triunfante de la hégira en 630).

Antes del advenimiento del Islam, Arabia (que había visto florecer una gran civilización al sur de la península, la de las mineos y de los sabeos antes y de los himyaritas después, estaba formalmente bajo el dominio de los persas, quienes habían expulsado a los cristianos abisinios (un pueblo que había acudido en masa desde Etiopía para defender a sus correligionarios perseguidos por los reyes sabeos, de religión judía, después de la masacre de cristianos que fueron arrojados a miles en un horno de fuego por el rey Ḍū Nūwās, en Naǧrān, en 523).

En el norte, en el limes del Imperio bizantino, se habían creado reinos vasallos de Constantinopla, gobernados por las dinastías gasánida (nómadas sedentarizados de religión cristiana monofisita) y laḥmida (nestorianos): estos estados impedían que los asaltantes beduinos cruzaran las fronteras del Imperio, protegiendo las regiones más remotas de ello, así como el comercio de caravanas. Por lo tanto, la presencia de elementos cristianos y judíos en la península árabe en la época de Mahoma es muy cierta. Estos elementos, sin embargo, eran heterodoxos y heréticos, lo que sugiere que el mismo “profeta” del Islam fue engañado acerca de muchas de las doctrinas cristianas y judías.

Muhammad

No hay información histórica precisa sobre la primera fase de la vida de Mahoma (una situación curiosamente análoga a la de Jesús). Sobre él mismo, por otro lado, hay muchas leyendas que hoy en día forman parte de la tradición islámica, a pesar de que estas anécdotas  no hayan sido investigadas mediante un análisis histórico y textual detallado (lo que sí sucedió, por lo contrario, para los evangelios apócrifos).

Por esta razón nos encontramos con dos historiografías diferentes sobre el autoproclamado profeta del Islam: una, precisamente, musulmana; la otra, la que vamos a considerar nosotros, es la historiografía occidental moderna, que se basa en fuentes más confiables, así como en el propio Corán, que puede considerarse, de una forma u otra, una especie de autobiografía de Muhammad.

La fecha más segura que tenemos es la de 622 (I de la era islámica), año de la hiǧra, la hégira, emigración de Muhammad y sus seguidores a Yaṯrib (más tarde renombrada Medina).

Muhammedin syntymävuoden osalta perimätiedon mukaan hän syntyi vuonna 570, vaikkei sen tueksi olekaan riittävästi konkreettisia tietoja, kun taas useat historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että hän syntyi noin vuonna 580, aina Mekassa.

Muhammad kuului Banū Qurayiš -heimoon (jota kutsutaan myös Korahiiteiksi), syntyi isänsä jo kuoltua ja menetti äitinsä varhain. Hänet otti vastaan ensin isoisänsä ja isoisän kuoleman jälkeen isänisän setä Abū Ṭālib.

Noin kaksikymmenvuotiaana M. siirtyi erään varakkaan leskirouvan palvelukseen, joka oli tuolloin jo korkeassa iässä: Ḫadīǧa oli eräänlainen liikemies, joka kävi hajuvesikauppaa Syyrian kanssa. Hän (josta tuli myöhemmin kuuluisa ensimmäisenä muslimina, koska hän oli itse asiassa ensimmäinen henkilö, joka uskoi Muhammedin olevan Jumalan lähettiläs) meni naimisiin Muhammedin kanssa muutamaa vuotta myöhemmin. Tämä liitto oli ilmeisesti pitkä, onnellinen ja yksiavioinen, niin että ‛Āʼišan, josta Ḫadīǧan kuoleman jälkeen tuli myöhemmin Muhammedin lempivaimo, sanotaan olleen edesmenneestä mustasukkaisempi kuin kaikista muista islamin "profeetan" vaimoista.

Muhammadilla ei ollut lapsia Ḫadīǧan kanssa, kun taas avioliitosta Āʼišan kanssa syntyi neljä tytärtä: Zaynab, Ruqayya, Fāṭima ja Umm Kulṯūm. Muhammadin ainoan pojan, hyvin nuorena kuolleen Ibraḥīmin, äitinä oli kristitty koptilainen jalkavaimo.

Ḫadīǧan puolesta Muḥammadin oli matkustettava karavaanareiden kanssa myymään tavaroita Bysantin rajan taakse eli Syyriaan. Näiden matkojen aikana hän oletettavasti joutui kosketuksiin erilaisten harhaoppisten kristillisten lahkojen (doketistit, monofysiitit, nestoriaanit) jäsenten kanssa, ja he antoivat hänelle opetusta, mutta lukutaidottomana hänellä ei ollut mahdollisuutta tutustua suoraan kristittyjen pyhiin teksteihin. Toistamme kuitenkin, että Mekassa ja sen ympäristössä oli jo olemassa juutalaisen ja kristillisen uskon elementtejä tai yksinkertaisesti monoteistisia ajatuksia, ḥanīf.

Todo cambió, en la vida de Mahoma, cuando él ya tenía alrededor de cuarenta años y abandonó el paganismo para adoptar – y comenzar a predicar – ideas monoteístas. Muḥammad estaba convencido, al menos en los primeros años de su misión “profética”, de estar profesando la misma doctrina de judíos y cristianos y que, por lo tanto, incluso estos, además de los paganos, deberían reconocerlo como rasūl Allāh, mensajero, enviado de Dios.

Fue solamente en un segundo momento, cuando ya se encontraba en Medina, que él mismo remarcó las notables diferencias entre su predicación y la doctrina oficial cristiana y judía. De hecho, el Corán contiene deformaciones de las narraciones bíblicas (tanto del Antiguo Testamento como del Nuevo Testamento), así como resultan evidentes en ello tanto las ideas docetistas de Mahoma en cristología como su confusión con respecto a la doctrina de la Trinidad (en su opinión formada por Dios, Jesús y María).

Ibn Iṣḥāqin, Muhammedin ensimmäisen elämäkerran kirjoittajan, mukaan enkeli Gabriel ilmestyi hänelle nukkuessaan luolassa Ḥīra-vuorella Mekan ulkopuolella, kun hän piti käsissään brokattiliinaa ja käski häntä lukemaan ("iqrāʼ"); Muhammed oli kuitenkin lukutaidoton, joten arkkienkeli lausui sūra 96:n (jota kutsutaan "hyytelöksi") viisi ensimmäistä jaetta, jotka Muhammedin mukaan kirjaimellisesti painautuivat hänen sydämeensä.

Tätä yötä kutsutaan laylat al-qadriksi, voiman yöksi. Aluksi Muḥammad ei pitänyt itseään uuden uskonnon alullepanijana vaan sellaisen ilmestyksen vastaanottajana, joka oli lähetetty myös muille häntä edeltäneille Allahin lähettiläille. Itse asiassa hän uskoi, että se, mikä häntä inspiroi, oli katkelmia taivaallisesta kirjasta, umm al-kitābista (kirjan äiti), joka oli jo ilmoitettu myös juutalaisille ja kristityille (joita hän kutsui ahl al-kitābiksi eli kirjan kansaksi).

Al menos a principios del período mecano, todo sugiere que M. se sentía verdaderamente llamado a elevar espiritualmente a sus conciudadanos, y precisamente su convicción personal, combinada con el carisma que no le faltaba, empujó a otros – a Ḫadīǧa, en primer lugar, luego a su primo ‛Alī y después a su futuro suegro, Abū Bakr – para tener fe en él. El período mecano se caracteriza por el ardor, por el celo que es típico de un neófito, por una especie de ingenuidad y sinceridad en el autodenominado enviado de Dios.

No por nada fueron muchos los que lo llamaron maǧnūn (loco, poseído por los ǧinn), especialmente por lo absurdo de lo que predicó: la presencia de un solo Dios, el juicio final, la resurrección de la carne; los rudimentos, en la práctica, de una fe monoteísta muy cercana al cristianismo y al judaísmo. Los “cinco pilares” [2] (arkān al-islām) eli islamilaisen uskon viisi peruselementtiä otettiin käyttöön vasta myöhemmin, Medinan kaudella, erityisesti paikallisten juutalaisheimojen kanssa käytyjen kontaktien ja kiistojen jälkeen.

Palatakseni takaisin Mekan alkuaikoihin ei ole vaikea kuvitella, miten kaupungin merkkihenkilöt reagoivat Muhammedin saarnoihin, sillä kukaan heistä ei halunnut horjuttaa kaupungin uskonnollista asemaa ja vaarantaa sen taloudellista vaurautta ja ikivanhoja perinteitä vain Muhammedin sanan perusteella, joka, vaikka häntä kehotettiinkin, ei koskaan esittänyt ihmeitä eikä antanut konkreettisia merkkejä ilmestyksistä, jotka hän väitti saaneensa.

Näin alkoi "profeettaan" ja hänen seuraajiinsa kohdistunut vaino, joka johti siihen, että Muhammed joutui lähettämään ainakin kahdeksankymmentä heistä Abessiniaan, jossa he saivat turvapaikan kristityn kuninkaan suojeluksessa.

Islamin tutkija Felix M. Pareja sekä vanhemmat islamilaiset kirjoittajat, esimerkiksi Ṭabarī ja al-Wāqidī, sijoittavat tälle ajanjaksolle kuuluisan jakson "saatanallisista jakeista", johon Koraani näyttää viittaavan sūra 22/52:ssa. [3]

Itse asiassa kävi niin, että Muhammed, yrittäessään päästä sopimukseen Mekan kansalaisten kanssa, olisi joutunut Saatanan kiusaukseen lausuessaan sūraa 53/19 ja julistanut:

"Miten on mahdollista, että te palvotte al-Lātia, al-‛Uzzātia ja al-Manāṯ Lâtia, 'Uzzaa ja Manâtia?" "Miten on mahdollista, että te palvotte al-Lātia, al-‛Uzzātia ja al-Manāṯia? He ovat yleviä Ġarānīq, joilta odotamme heidän esirukoustaan."

Como hemos visto, estas tres diosas eran una parte fundamental del panteón mecano y protagonistas de varios ritos que atraían cientos de peregrinos a la Ka‛ba cada año: su título era el de “tres grullas sublimes” (Ġarānīq) y admitir su existencia, además del poder de intercesión con Allah, si por un lado significaba reconciliarse con la élite de La Meca y permitir el regreso de sus seguidores exiliados, por el otro implicaba desacreditarse a sí mismo y al rígido monoteísmo que había profesado hasta entonces.

Evidentemente, el juego no valía la pena, tanto que a la mañana siguiente el “Mensajero de Dios” se retractó y declaró que Satanás le había susurrado esos versos en el oído izquierdo, en lugar de Gabriel en el derecho; debían considerarse, por lo tanto, de origen satánico. En su lugar, se dictaron los siguientes:

"Miten on mahdollista, että te palvotte al-Lātia, al-‛Uzzātia ja al-Manāṯia?" "Miten on mahdollista, että te palvotte al-Lātia, al-‛Uzzātia ja al-Manāṯia? Ne [nämä kolme epäjumalaa] ovat vain nimiä, jotka te ja isänne olette keksineet, eikä Allah ole antanut teille mitään valtuuksia siihen."

El episodio recién citado le trajo aún más descrédito a Mahoma, quien, con la muerte de su esposa y de su tío-protector Abū Ṭālib, permaneció sin dos apoyos válidos. Dada la situación, se vio obligado (y las sūra de este período revelan la desolación y el abandono en el que se encontró, con la sūra de los ǧinn sūra contando cuántos duendes se hicieron musulmanes en esos mismos momentos) para buscar protección en otra parte, algo que logró encontrando a oyentes válidos entre los ciudadanos de Yaṯrib, una ciudad al norte de La Meca, poblada entonces por tres tribus judías (los Banū Naḍīr, los Banū Qurayẓa y los Banū Qaynuqā‛ y por dos tribus beduinas).

Entre los judíos y los beduinos no había buena relación y Mahoma, en virtud de su fama, fue llamado a ser árbitro imparcial entre los contendientes, por lo que en el año 622, el primero de la era islámica, comenzó la hiǧra, hégira del “profeta” y de sus seguidores, alrededor de ciento cincuenta. El término hiǧra no significa solo “emigración”, sino extrañamiento, una especie de renuncia a la ciudadanía y a la pertenencia a La Meca y a la tribu, con la consiguiente privación de toda protección.

Yaṯrib más tarde se llamará Medina (Madīnat al-nabī, la ciudad del profeta). Recién llegado aquí, para granjearse a los judíos, que constituían los ricos y notables de la ciudad, M. introdujo innovaciones en el primitivo ritual islámico, en particular orientando la qibla, la dirección de la oración, hacia Jerusalén. Sin embargo, cuando los propios judíos se dieron cuenta de la confusión de Mahoma en cuestiones bíblicas, se burlaron de él, enemistándose con él para siempre.

En aquel  mismo momento empezó, pues, a producirse la división entre lo que evolucionaría como el islam, por un lado, y el judaísmo y el cristianismo, por el otro. Mahoma no podía admitir que estaba confundido o que no conocía los episodios bíblicos que había citado repetidamente a sus seguidores. Lo que hizo, pues, fue usar su ascendencia sobre sus discípulos y acusar a judíos y a cristianos de falsificar deliberadamente la revelación que recibieron; el mismo ascendente y la misma autoridad son suficientes para que los musulmanes de hoy continúen creyendo en tales acusaciones.

Una vez más, sin embargo, la intención de Muhammad Muḥammadin tarkoituksena ei kuitenkaan ollut perustaa uutta uskontoa vaan yrittää palauttaa se, mitä hän piti puhtaana ja oikeana, alkukantaisena uskona, joka perustui Aabrahamiin, joka ei ollut hänelle kristitty eikä juutalainen vaan yksinkertainen monoteisti, arabiaksi ḥanīf. Tällä nimellä hänet tunsivat pakanalliset arabit, jotka pitivät itseään hänen jälkeläisinään Ismaelin kautta. Niinpä Koraanissa Ismaelista tuli Iisakin sijasta Aabrahamin rakastettu poika; juuri Ismael on se, joka Aabrahamin käsketään uhrata Jerusalemissa, jossa nykyään seisoo Kallion kupoli; juuri Ismael rakentaa isänsä kanssa Kaaban pyhäkön Mekkaan, jonne hänen äitinsä Haagar oli löytänyt turvaa sen jälkeen, kun Saara oli karkottanut hänet erämaasta.

Aina kostaakseen juutalaisille, jopa qiblan suunta muuttui ja suuntautui kohti Mekkaa. Islamista tuli arabien kansallisuskonto, jonka kirja ilmestyi arabiaksi: pyhän kaupungin takaisinvaltaamisesta tuli näin ollen perustavoitteena.

En Medina, en la figura y en la persona de Mahoma se juntan la autoridad religiosa y la política es allí donde nacen los conceptos de umma (la comunidad de los creyentes musulmanes), de estado islámico y de ǧihād, guerra santa: la comunidad de Medina, con las diversas religiones. Que allí se profesaban (musulmana, judía, pagana), vivió en paz bajo el gobierno del árbitro, y ya autoridad política y religiosa, que venía de La Meca. Los musulmanes prosperaron particularmente, garantizándose ingresos considerables a través de razias a las caravanas que pasaban por allí. Los éxitos y fracasos (los éxitos se llamaban obra divina, los fracasos faltas de fe, indisciplina y cobardía) se alternaron en las campañas contra los mecanos.

En unos pocos años, sin embargo, Muhammad decidió deshacerse de las tribus judías que se habían vuelto hostiles mientras tanto: los primeros fueron los banū Naḍīr, seguidos por los banū Qaynuqā‛, a los cuales fueron confiscados los bienes pero fue perdonada la vida; un destino más atroz, por otro lado, les tocó a los banū Qurayẓa, cuyos mujeres y niños fueron esclavizados, y cuyos hombres, una vez confiscados sus bienes, fueron degollados en la plaza (hubo alrededor de setecientos muertos: solamente uno de ellos se salvó pues se convirtió al islam).

En el sexto año de la Hégira Muhammad Hegira-ajan kuudentena vuonna M. väitti saaneensa näyn, jossa hänelle annettiin Mekan avaimet. Sen jälkeen hän aloitti pitkän valloituskampanjan, rikkoi aselevon (joka oli tuohon aikaan erittäin häpeällinen) ja valloitti yksi toisensa jälkeen Medinan pohjoispuolella olevat rikkaat juutalaiset keitaat. Taloudellinen ja sotilaallinen menestys veti beduiinit puoleensa, ja he alkoivat kääntyä joukoittain (ei tietenkään uskonnollisista syistä). Kaikki huipentui riemuvoittoiseen sisääntuloon kotikaupunkiin vuonna 630, eikä vastarintaa kohdattu. Kaabassa olleet epäjumalat (Kristuksen kuvaa lukuun ottamatta) tuhottiin.

Seuraavat kaksi vuotta M:n ja hänen seuraajiensa voima ja valta vahvistuivat, kunnes "profeetta" kuoli vuonna 632 kuumeeseen ja hourailuun eikä ilmoittanut seuraajiaan.

Muḥammadin elämän analyysistä käy ilmi ennen kaikkea hänen suuri monitulkintaisuutensa sekä hänen persoonallisuutensa, jonka tutkijat usein määrittelevät skitsofreeniseksi hänen asenteidensa ja puheidensa sekä Koraanissa raportoitujen ilmoitustensa ristiriitaisuuden vuoksi. Tästä syystä muslimioppineet ja -teologit turvautuvat käytäntöön nasḫ wa mansūḫ (kumoaminen ja kumoaminen, menettelytapa, jonka mukaan, jos yksi Koraanin kohta on ristiriidassa toisen kanssa, toinen kumoaa ensimmäisen). [4]

Esimerkki tästä on jakso, jossa M. Tätä episodia lainataan tämän artikkelin lopussa) ja monia muita: kohtuuttomat ja epäilyttävät olosuhteet, joissa Allah kirjaimellisesti tulee Muhammedin avuksi ja paljastaa hänelle jakeet, joissa varoitetaan epäuskoisia ja epäilijöitä, jotka uskaltavat syyttää häntä siitä, että hän on joutunut ristiriitaan; tai sanat, joissa Muhammedia itseään kehotetaan olemaan noudattamatta ihmisten lakeja ja tapoja ja hyväksymään ne suosiot, jotka Jumala on suonut vain hänelle:

“A veces se han querido ver en Muhammad dos personalidades casi contradictorias; la del piadoso agitador de La Meca y la del prepotente político de Medina. [---] En sus diversos aspectos nos parece generoso y cruel, tímido y audaz, guerrero y político.

Su forma de actuar era extremadamente realista: no tenía ningún problema en abrogar una revelación reemplazándola por otra, en faltar a su palabra, en servirse de sicarios, en dejar caer la responsabilidad de ciertas acciones en otras personas, en componérselas entre hostilidades y rivalidades. La suya era una política de compromisos y contradicciones siempre dirigida a alcanzar su objetivo. [---] Monógamo hasta que vivió su primera esposa, se convirtió en un gran amigo de las mujeres ya que las circunstancias lo permitieron y mostró una predilección por las viudas". [5]

Liite

  1. "Katsokaa, kuinka olen repaleinen, katsokaa, kuinka pahoinpidelty Mohammed on! Dante sijoittaa Muhammedin eripuran kylväjien joukkoon helvetin VIII piirin IX Bolgiaan, jonka rangaistuksena on miekalla aseistautuneen demonin repimä palasiksi repiminen. Muhammed esiintyy Canto XXVIII:ssa, vv. 22-63, leuasta peräaukkoon leikattuna, sisälmykset ja sisäelimet roikkuvat jalkojensa välissä; hän itse ilmestyy Danten eteen ja näyttää haavansa avaamalla rintakehänsä ja selittää, että hän ja hänen kumppaninsa ovat kylväneet skandaalia ja hajaannusta maailmaan, minkä vuoksi heidät on nyt leikattu fessi eli leikattu demonin toimesta, joka silpoo heidät demonin toimesta, joka silpoo heidät miekalla (haavat paranevat ja avataan sitten uudelleen).
  2. Islamin viisi pilaria ovat: ṣalāt, rukous viisi kertaa päivässä; zakāt, almujen antaminen tai kymmenesosa; ṣawm, paastoaminen pyhässä ramaḍān-kuukaudessa; ḥaǧǧǧǧ, pyhiinvaellus Makkhaan vähintään kerran elämässä ḏu-l-ḥiǧǧǧa).
  3. "Ja Me emme ole lähettänyt ennen sinua [oi Muhammed] lähettilästä tai profeettaa ilman, että Saatana kuiskuttelisi hänen kansalleen, etteivät he ymmärtäisi oikein, kun he välittäisivät heille jumalallisia käskyjä. Mutta Allah tekee tyhjäksi Saatanan suunnitelmat ja selventää käskynsä, sillä Allah on kaikkitietävä, kaikkitietävä, kaikkiviisas."
  4. Esimerkiksi Mekanistanin jaeissa, jotka ovat siis vanhempia, puhutaan kristityistä ihmisistä parhaina, kun taas toiset jaeet Medinan ajalta kannustavat muslimeja taistelemaan taistelevia kristittyjä vastaan niin kauan, kunnes nämä eivät maksa nöyryytettynä ǧizya- ja ḫarāǧ-veroja eli erityisiä veroja, joita kristittyjen ja juutalaisten on maksettava muslimivaltion valtiovarainministeriöön, jotta he voisivat nauttia sen suojelusta toisen luokan kansalaisina.
  5. Pareja, F.M., Islamologia, Roma, Orbis Catholicus, 1951, s. 70.

Gerardo Ferrara
Valmistunut historian ja valtiotieteiden maisteri, erikoistunut Lähi-itään.
Vastaa Roomassa sijaitsevan Pyhän Ristin yliopiston opiskelijoista.

VOCATION 
JOKA JÄTTÄÄ JÄLKENSÄ

Auta kylvämään
pappien maailma
LAHJOITA NYT