El nazismo no solo se crearía instituciones para su desarrollo, como la Sociedad Alemana para la Higiene Racial (1904), sino que países tan democráticos como Estados Unidos, Dinamarca o Suecia aprobaron leyes restrictivas para los portadores de enfermedades hereditarias que llegarían hasta la esterilización forzosa, eugenesia y eutanasia.
Estas ideas –de eugenesia y eutanasia, sin llamarlas así– calaron en algunos dirigentes nacionalsocialistas, Adolf Hitler incluido, deseosos de afirmar la supremacía de la raza aria librándola de cualquier posible mácula.
Más allá de las teorías y los objetivos plasmados en innumerables libros, la primera medida oficial tuvo lugar el 14 de julio de 1933, apenas transcurrido medio año desde su llegada al poder en Alemania, con perinnöllisen terveyden suojelua koskevan lain säätäminen..
Establecía que quienes sufrieran de “imbecilidad congénita, esquizofrenia, demencia maniacodepresiva, epilepsia hereditaria, enfermedad de Huntington [...] y alcoholismo agudo” debían ser esterilizados, y se crearon tribunales especiales para velar por su cumplimiento. ¿Es o no es esto una forma de eutanasia y eugenesia?
Katolisen kirkon ja joidenkin persoonallisuuksien valituksista huolimatta oletetaan, että välillä 1933 ja 1945 noin 400 000 saksalaista joutui pakkosterilointiin.. Lakiin sisällytettiin myös muita tapauksia, joista ei ollut säädetty laissa, kuten saksalaisten äitien ja ranskalaisten siirtomaasotilaiden lapset, jotka syntyivät Ruhrin alueella Gallian miehityksen aikana (1923-25).
Mutta kuten Hitler itse tunnusti vuonna 1935 tohtori Gerhard Wagnerille, Saksan kansallissosialistisen lääkäriyhdistyksen johtajalle, hän tunnusti, että hän oli tuntui tarpeelliselta mennä pidemmälle, vaikka tilanne ei vielä sallinut sitä.. Askeleita oli otettava, kunnes aika oli oikea, ja se aika tulisi sotarumpujen soidessa.
Vuonna 1921 pidetyn eugeniikkakonferenssin juliste, jossa näytetään sterilisaatiolakeja säätäneet Yhdysvaltain osavaltiot.
Gerhard Kretchmar syntyi 20. helmikuuta 1939 saksalaisessa Pomssenin pikkukaupungissa. Hänen vanhempiensa Richardin ja Linan ilon piti muuttua epätoivoksi. Häneltä puuttui käsi ja jalka, hän oli sokea ja kärsi muista sairauksista. Kun hän kysyi neuvoa perhelääkäriltään, tämä sanoi, että parasta, mitä hänelle voisi tapahtua, olisi kuolla.
Vakaumukselliset kansallissosialistit, vanhemmat esittivät Hitlerille asiaa koskevan vetoomuksen, koska eutanasia-eugenesia oli laitonta. Kansleri suostui pyyntöön ja lähetti henkilökohtaisen lääkärinsä Karl Brandtin Leipzigiin keräämään kaikki tiedot ja toimimaan, jos hän katsoi sen tarpeelliseksi. Heinäkuun 25. päivänä 1939 lapsi kuoli kaikkien suostumuksella sen jälkeen, kun hänelle oli annettu Luminal-injektio.
Mahdollisesti, vakuuttuneisuus siitä, että laaja osa saksalaisesta yhteiskunnasta ymmärtäisi la ampliación de las medidas eugenésicas movió al régimen a dar un paso más. Días antes, a cuenta del caso, había tenido lugar una reunión secreta en una villa en la berlinesa Tiergartenstrasse, 4.
En el encuentro, presidido por el propio Brandt y Philipp Bouhler, jefe de la Cancillería del Führer en el NSDAP, participaron distintos miembros del Ministerio del Interior, así como prestigiosos médicos y psiquiatras.
Siellä hän asetti tavoitteekseen establecer un programa de eutanasia-eugenesia a gran escala vaikuttaa potilaat incurables, en el argot nazi, 'vidas indignas de ser vividas', y así poder darles una 'muerte misericordiosa'.
Keskustelussa pohdittiin mahdollisuutta laatia eutanasiaa koskeva laki, mutta päädyttiin siihen, että suuri osa väestöstä, erityisesti kirkot, eivät ymmärtäisi sitä. Tämän jälkeen päätettiin toteuttaa nämä toimenpiteet huomaamattomasti ja piilossa, para que no se pudiera hablar de asesinato.
Una de las primeras fue la creación del Comité del Reich para el registro científico de enfermedades hereditarias y congénitas, que elaboraría un censo de los recién nacidos con deficiencias.
La reunión final tuvo lugar el 5 de septiembre. En ella se exhibió un documento firmado el día 1 (fecha de la invasión de Polonia) por Hitler que señalaba: «El Reichsleiter y el doctor en medicina Brandt están encargados, bajo su responsabilidad, de extender las atribuciones de ciertos médicos que serán designados nominalmente.
Estos voivat antaa armollisen kuoleman sairaalle, jonka he ovat arvioineet parantumattomaksi. tiukimman mahdollisen arvioinnin mukaan". Kaikki ajattelivat, että sodan keskellä oleva saksalainen yleisö ei kiinnittäisi siihen juurikaan huomiota.
Samaan aikaan järjestettiin kampanja, jonka tarkoituksena oli tehdä saada Saksan yhteiskunta tietoiseksi talouden ja yhteiskunnan taloudellisesta ja sosiaalisesta kuormituksesta. que suponía mantener con vida a estas personas.
De los libros y folletos se pasaría a cortometrajes como Das Erbe (La herencia, Carl Hartmann, 1935), y a exitosos largometrajes como Ich klage an (Yo acuso, Wolfgang Liebeneiner, 1941).
Samaan aikaan kouluissa lapsille annettiin seuraavanlaisia tehtäviä: "Jos parantumattomien mielisairaiden mielisairaalan ylläpitäminen maksaa 500 000 markkaa vuodessa ja talon rakentaminen työssä käyvälle perheelle 10 000 markkaa, Kuinka monta perheasuntoa voitaisiin rakentaa vuodessa sillä summalla, joka tuhlataan turvapaikkaan?".
Karl Brandt, Hitlerin henkilökohtainen lääkäri ja Aktion T-4:n järjestäjä.
Operaatio käynnistettiin nimellä Aktion T-4 Tiergartenstrassella sijaitsevan kartanon mukaan, jossa se toimi. Sairaaloiden ja mielisairaaloiden oli kaikkialla valtakunnassa ilmoitettava parantumattomiksi katsotuista potilaista..
. Heidän oli tehtävä se sisäasiainministeriön laatiman lomakkeen kautta, johon kuului kolme ryhmää:
Kun kansiot saapuivat, kolme lääkäriä kävi ne läpi ja merkitsi rastin ruutuun, joka ratkaisi asianomaisen henkilön tulevaisuuden. Punainen risti merkitsi kuolemaa, sininen risti elämää ja kysymysmerkki epäilyä tulevasta tarkistuksesta.
Ensimmäiset tulijat haettiin suurilla harmailla busseilla, joita Deutsche Post käytti ja joiden erityispiirteenä oli mustaksi sävytetyt ikkunat.
Pian potilaiden siirtämisen jälkeen heidän perheensä saivat uuden kirjeen, jossa ilmoitettiin heidän kuolemastaan.
Kohde oli yksi kuudesta kaasutuskeskuksesta: Grafeneck, Hartheim, Sonnenstein, Brandenburg, Bernburg ja Hadamar. Täällä suoritettiin seuraavat toimenpiteet pintapuolinen silmämääräinen tarkastus, joka säästi vain harvat välittömältä kuolemalta.... Hyvin pienet lapset poistettiin morfiini- tai skopolamiinipistoksilla.
Vaikka perheelle ilmoitettiin siirrosta, siihen ei lisätty paljon yksityiskohtia. Al cabo de poco, recibía una nueva carta informando de la defunción y su supuesta causa, y anunciando que el cadáver había sido incinerado por motivos de salud pública.
En algunos casos se añadían las cenizas, y en otros se daba un corto plazo para que pudieran ser recogidas por los familiares.
Vaikutusalaan kuuluvien ryhmien määrä kasvoi tasaisesti. Lääkäreitä ja kätilöitä velvoitettiin direktiivillä ilmoittamaan epämuodostumia sisältävistä vauvoista.Pian tämän jälkeen vanhemmille kerrottiin, että heidän hoitamistaan ja kuntouttamistaan varten oli olemassa erityisiä parantoloita, ja heiltä pyydettiin lupa siirtää heidät keskuksiin, joista lähes kukaan ei palannut takaisin.
Karl Brandt (oikealla) Adolf Hitlerin ja Martin Bormannin kanssa. Bundesarchiv, Bild 183-H0422-0502-001 / CC-BY-SA 3.0
Las cartas de condolencia, por otra parte, no siempre resultaban convincentes. Algunas contenían errores de sexo o edad, y las patologías del difunto no siempre casaban con la causa de la muerte. A veces la urna estaba vacía, o había dos urnas para una misma persona.
La presión sobre el personal de los centros comenzó a ser excesiva, y Huhut alkoivat levitä parantoloiden lähikylissä.
Jo 19. maaliskuuta 1940, Württembergin protestanttinen piispa Theophil Wurm lähetti sisäministerille kirjeen, jossa hän pyysi selitystä.. Seguirían otros, mientras las familias se mostraban cada vez más reacias a los traslados.
Sin embargo, el aldabonazo a la Aktion T-4 lo puso el obispo de Münster, Clemens August von Galen, en su homilía del 3 de agosto de 1941.
Piispa Clemens August von Galen.
Saarnassaan, joka toistettiin joissakin hiippakunnan seurakunnissa, von Galen sanoi: "On laajalle levinnyt epäilys, joka lähentelee varmuutta, että niin monet mielenterveyspotilaiden odottamattomat kuolemat eivät johdu luonnollisista syistä., sino que han estado deliberadamente programadas, y que los oficiales, siguiendo el precepto según el cual está permitido destruir ‘vidas que no merecen ser vividas’, matan a personas inocentes, si se decide que estas vidas no tienen valor para el pueblo y para el Estado.
Es una doctrina terrible que oikeuttaa viattomien ihmisten murhaamisenjoka antaa valtuudet tappaa invalideja, epämuodostuneita, kroonisesti sairaita, työkyvyttömiä vanhuksia ja parantumattomasta sairaudesta kärsiviä sairaita.
La denuncia no podía ser más alta y clara, e hizo mella. La oposición a las medidas eutanásico-eugenésicas arreció, al tiempo que el nerviosismo de los ejecutivos de la Aktion T-4 aumentaba.
Inmerso en la campaña contra la URSS, Hitler no quería ningún malestar social en la retaguardia, por lo que no le quedó más remedio que suspender 'oficialmente' la operación el 24 de agosto de 1941.
Se llevaban para entonces registradas 70.273 víctimas. Sin embargo, recientes estudios sugieren que la operación continuó de forma encubierta y con otros métodos.
Aunque los traslados cesaron, una inyección mortal, la intoxicación con medicamentos o la inanición sustituyeron al gas. Uhrien määrää ei todennäköisesti koskaan saada selville, aunque muy bien podrían rondar las 200.000.
Publicado originalmente en La Vanguardia.
