Saúl Ruiz García on Tabascon hiippakunnan pappi Meksikossa. Kaksi kuukautta sitten piispa vihki hänet papiksi.
Hän löysi Jumalan kutsun 15-vuotiaana osallistuessaan nuorisoliikkeeseen seurakunnassaan Nacajucan kunnassa Tabascon hiippakunnassa Meksikossa. "Seurakunnassamme mukana olleiden pappien elämäntodistus innoitti kuuntelemaan Jumalan ääntä, joka kuiskasi korvaani: "Tule, seuraa minua", hän sanoo.
Yliopisto-opintojensa päätyttyä hän vastasi kutsuun, jonka Jumala oli antanut minulle seitsemän vuotta aiemmin, mutta jonka muistin joka päivä kuin ensimmäisen kerran: "Tule, seuraa minua".
"Vuodesta 2016 lähtien olen opiskellut teologiaa Navarran yliopistossa teiltä saamani tuen ansiosta.
Vuosi 2020 on ollut hyvin vaikea vuosi, emmekä olisi voineet kuvitellakaan, että olisimme tässä tilanteessa.
Tästä huolimatta olen kokenut Jumalan armon elämässäni, sillä 31. toukokuuta minut vihittiin diakoniksi Pyhän Nikolauksen seurakunnassa Pamplonassa. Se oli erilainen juhla, joka vietettiin Bidasoan kansainvälisen seminaarin intiimissä tilassa, jossa jaoimme sen minulle hyvin läheisten seminaarilaisten ja pappien kanssa, koska pandemiatilanteen vuoksi ei ollut mahdollista, että moni muu olisi voinut tulla mukaamme, kuten olisimme halunneet.
Minulla oli tilaisuus matkustaa hiippakuntaani tämän vuoden kesäkuussa, jossa tilanne oli hieman monimutkainen pandemian suhteen. Ehtoollisjuhlia, joissa ihmiset olisivat olleet läsnä, ei ollut, ja minun oli seurattava sosiaalisten verkostojen välityksellä tehtyjä lähetyksiä.
Oli jo 15. elokuuta, kun sain piispaltani puhelun, jossa hän ilmoitti, että hän oli päättänyt toimittaa pappisvihkimykseni 31. elokuuta, kaksi päivää ennen paluutani Espanjaan, koska minun oli jatkettava raamatunopintoja.
Pappisvihkimys oli vielä intiimimpi kuin diakonivihkimys, vain isäni ja veljeni (10 kutsuttua henkilöä) saattoivat seurata minua, ja koska se pidettiin hiippakuntani suuressa seminaarissa, vain seminaarilaiset ja koulutusryhmän papit olivat läsnä, kaikki tapahtui suljettujen ovien takana.
Seminaarikoulutukseni aikana, yhteensä yhdeksän vuotta, kun ajattelin pappisvihkimystä, odotin innolla, että voisin jakaa tämän hetken Jumalan kansan kanssa, mutta kun sen aika koitti, se ei ollut mahdollista tilanteessa, jossa olemme. Tästä huolimatta en ole lakannut tuntemasta henkistä tukea, jota monet ihmiset, ystävät ja tuttavat ovat ilmaisseet minulle".
"Olen kiitollinen siitä valtavasta työstä, jota he tekevät, jotta me papit ja seminaarilaiset voimme jatkaa kouluttautumistamme, kouluttautumista, johon liittyy suuri näkemys kirkkomme universaalisuudesta.
Jumala ja äitimme Guadalupen neitsyt siunatkoon teitä ylenpalttisesti".
