Mon Carmelo Marcaida on filippiiniläisen Masbaten hiippakunnan seminaarilainen. Hän on kotoisin katolisesta perheestä, joka kävi aina messussa, rukoili rukousnauhaa ja juhli sanaa joka sunnuntai.
"Astuin pieneen seminaariin heti peruskoulun jälkeen, kun olin 12-vuotias.
Totuus on, että minulla ei ollut mitään käsitystä seminaarista aikaisemmin. En tiennyt, mikä pappisseminaari on, ennen kuin kuulin seurakuntani kirkkoherran ilmoituksen, että pienten pappisseminaarien hakijoille järjestetään koe ja että hiippakunta etsii nuoria poikia, jotka haluavat tulla papeiksi.
Aloin kysellä vanhemmiltani, voisinko osallistua tenttiin päästäkseni seminaariin. Se oli todellinen yllätys vanhemmilleni, koska he eivät koskaan kuvitelleet, että voisin päästä seminaariin.
Tulin seminaariin ilman kutsumusta papiksi. Minulla ei ollut asiaa kovin selvästi, halusin kai vain uteliaisuuttani nähdä elämää seminaarissa.
Kun taas toverini olivat hyvin selkeitä: he halusivat olla pappeja. En tiennyt mitä tehdä.
Minulla oli vaikeaa seminaarissa. Olin 12-vuotias, enkä osannut pestä vaatteitani, siivota huonettani tai peta sänkyäni. Muistelen noita neljää vuotta pienessä seminaarissa ilolla.
Opin monia asioita, ja siellä löysin kutsumukseni pappeuteen. Huomasin, että Jumala kutsui minua papiksi.
Olin 15-vuotias, kun tunsin Herran kutsun. Olin hyvin nuori. Olin hyvin peloissani. En tiennyt, miten vastata tähän kutsuun pappeuteen. Niinpä rukouksessani sanoin Herralle: "Tee kaikki tämä minulle selväksi, Herra, tee kaikki tämä minulle selväksi. Olen hyvin nuori, enkä tiedä, mitä tehdä. Mutta tunsin kutsusi, auta minua vastaamaan siihen".
Pienen seminaarin jälkeen päätin jatkaa.
Filosofian opiskeluvuoteni olivat elämäni parhaita vuosia. Kutsumukseni pappeuteen alkoi kasvaa. Aloin ymmärtää Herran kutsun.
Muistan täydellisesti päivän, jolloin sanoin Herralle "kyllä".
Eräänä kesänä rehtorini lähetti minut saarelle, joka oli hyvin syrjäinen, ilman sähköä, ilman mitään. Se oli minulle hyvin vaikeaa, koska olen kotoisin suurkaupungista, enkä ollut tottunut elämään ilman sähköä. Rehtori lähetti minut sinne olemaan ihmisten kanssa rukoilemassa, saattamaan heitä, pitämään katekeesia, pitämään katekismustunteja nuorille ja vanhoille ja ennen kaikkea viettämään messua. Kylässä, jossa olin, messua vietetään vain kerran kahdessa kuukaudessa.
Tuolla saarella sanoin Herralle "kyllä". Olen nähnyt, että hiippakunnassani tarvitaan pappia. Olen nähnyt ihmisten janon sakramentteja kohtaan. Ja kuka minä olen sanomaan EI tuolle Jumalan suurelle kutsulle olla hänen välineensä sakramenttien viemiseksi kaikille kansoille.
Tuon kokemuksen jälkeen minulle oli selvää, että minusta tulisi pappi. Palasin kotiin hyvin onnellisena.
