"Olen Carlo Emmanuel Dy. Olen kotoisin Filippiineiltä. Olen kaksikymmentäkolme vuotta vanha. Olen syntynyt Makati Cityssä Manilassa. Vanhempani ovat naimisissa. Minulla on sisko ja veli, meitä on kolme. Olen heistä vanhin.
Tämä vuosi on seitsemäs vuoteni seminaarilaisena. Olen muodostumisvaiheessa. Isäni työskentelee ulkomailla laivan huoltoupseerina. Hän oli risteilijä. Äitini on kotiäiti. Hän huolehtii sisaruksistani. Meillä on yksinkertainen elämä kotimaassani. Olin lapsena alttaripoikana. Rakastan palvella kirkossa sakramentteja. Minulla oli tapana seurata seurakuntani pappia aina, kun hän vietti messua. Astuin pappisseminaariin vuonna 2016. Valmistuin viime vuonna filosofian kandidaatiksi pääaineenani klassinen filosofia St Charles Seminarysta, Makati Citystä. Opiskelen ensimmäistä kertaa ulkomailla. Se on hieno tilaisuus hiippakunnallemme ja paikalliskirkollemme. Hiippakunnallamme ei ole omaa filosofian korkeakoulua. Niinpä matkustimme Cavitesta joka päivä St. Charles Seminaryyn. Matka kestää joka päivä kaksi tuntia. Piispamme visio on aina ollut, että hiippakuntaamme perustetaan opisto. Siksi meidät on lähetetty tänne. Meitä on kaksi hiippakunnastamme, jotka lähetettiin tänne Espanjaan. Olemme ensimmäiset lähetetyt.
Kiitän hyväntekijöitä, erityisesti CARFia, siitä, että he ovat tukeneet jokaisen seminaarilaisen tarpeita opintojen ja hyvinvoinnin osalta. Kiitos Jumala hyvästä sydämestäsi. Te kaikki olette aina jatkuvissa rukouksissamme".
"Halu pappisvirkaan ei ollut edes villeimmissä unelmissani. Vaikka pidän perhettämme uskonnollisena, kirkossa käyminen joka sunnuntai oli minulle viikoittainen kamppailu. Oli aika, jolloin isäni täytyi kirjaimellisesti kantaa minut ulos huoneestani, jotta pääsisin ulos ja menisin kirkkoon. Nuo olivat vaikeita päiviä, ja ne iskostivat minuun laiskuuden, joka ei oikeastaan halunnut mennä kirkkoon. Muistan myös, kun ainoa motivaationi mennä kirkkoon oli syödä ulkona messun jälkeen. Jos emme syöneet ulkona messun jälkeen, olin hyvin järkyttynyt. Nämä olivat lapsuusmuistojani kirkosta.
Lapsuuteni haaveena oli tulla opettajaksi. Olen aina ihaillut opettajiani päiväkodista lähtien. Heissä oli jotain sellaista, joka teki oppimisesta hyvin mielenkiintoista, eräänlainen taide, joka houkutteli meitä kuuntelemaan. Etsin aina tätä ominaisuutta jokaisesta tapaamastani opettajasta. Kasvatustyö on minulle kaikkein jaloin ammatti. Terassillamme oli pieni taulu ja liitu. Siskoni ja minä leikimme koulua. Minä olin opettaja ja hän oppilas. Leikkiessämme minä olin tiukka opettaja.
Kesällä 2014 paras ystäväni lukioajoilta kutsui minut mukaan alttaripoikien joukkoon. Kysyin: "Oletko sairas?" Minusta näytti siltä, että hänelle tuli vain mieleen kutsua minut kirkkoon ja liittymään alttaripoikiin. Kun kuitenkin huomasin, että hän piti tytöstä, joka oli kuoron jäsen, ymmärsin hänen aikomuksensa. Siitä huolimatta liityin uteliaisuuttani hänen mukaansa alttaripojaksi. Vuosi alttaripalvelijana oli mielenkiintoinen kokemus. Opin paljon liturgiasta, kurista, hartaudesta, ystävyydestä, alemmuudesta ja kuuliaisuudesta. Kunnes paras ystäväni jätti palveluksen. Hän katosi yhtäkkiä ilman varoitusta.
Minäkin halusin jättää palvelutyön, mutta kun meillä oli kesäleiri alttaripojille, se rohkaisi minua jäämään. Se tapahtui hiippakunnan seminaarissa. Se oli ensimmäinen leirini. En tiennyt retkeilystä mitään muuta kuin että nukuin ulkona tai teltassa ja istuin nuotion ääressä. Joten tuo alttaripoikien leiri oli erilainen. Siellä oli työpajoja, kykykilpailuja ja urheilua. Se oli hauskaa ja sen arvoista.
Vuoden kuluttua näin hiippakunnan seminaarin julkaiseman Facebook-ilmoituksen, jossa ilmoitettiin hakuohjelmasta, jossa nuoret pääsevät näkemään ja kokemaan seminaarielämää. Jätin sen huomiotta, mutta seurakuntapappini ei. Hän kysyi minulta, olisinko kiinnostunut osallistumaan ohjelmaan. Vastasin kieltävästi. Hän kuitenkin toisti ja rohkaisi minua sanoen, etten olisi yksin, koska meitä olisi seurakunnassa neljä, jotka liittyisivät mukaan. Kolme muuta olivat kollegoitani kirkon palveluksessa. Niinpä liityin ohjelmaan. Se oli joka lauantai-iltapäivä, samaan aikaan kuin tapaamisemme alttaripoikien kanssa. Jätimme siis kokoukset ja harjoitukset väliin osallistuaksemme pappisseminaarin hakuohjelmaan. Sinä vuonna olin kymmenennellä luokalla. Vanhempani kysyivät minulta yliopisto-opinnoista, missä opiskelisin. Hakuohjelman myötä, johon osallistuin, halusin pikkuhiljaa päästä seminaariin. En vastannut vanhemmilleni. Muuten, he eivät myöskään tienneet, että osallistuin mainittuun ohjelmaan seminaarissa. He luulivat, että olin kirkossa osallistumassa alttaripoikien kokouksiin. Osallistuin koko kahdeksan kuukauden hakuohjelmaan vanhempieni tietämättä.
Kun minun oli aika kirjoittautua yliopistoon, kerroin vanhemmilleni, että haluan opiskella seminaarissa. He kieltäytyivät toiveestani. Niinpä kerroin seurakuntapapille kamppailustani. Hän käski minun rukoilla ja olla huolehtimatta. Lopulta sain luvan mennä seminaariin yhdeksi vuodeksi. Meillä oli sopimus. Kun olin ollut vuoden seminaarissa, minua käskettiin lähtemään ja opiskelemaan toista kurssia. Mutta ensimmäinen vuosi seminaarissa oli elämäni onnellisin päivä. Ennen ajattelin, että kirkolliset asiat olivat vain aikuisille. Mutta kun aloin opiskella katekismusta, sakramentteja, johdantoa filosofiaan, latinaa ja logiikkaa, sanoin itselleni: "Tämä on hyvin mielenkiintoista".
Vanhempani eivät kuitenkaan halunneet, että jatkan vielä vuoden. He menivät jopa seminaariin etsimään minua. Mutta siihen aikaan olin luokassa. Ne ajat olivat minulle hyvin vaikeita. Näytti siltä, että seurasin omaa tahtoani enkä Jumalan tahtoa. Vanhempieni kunnioittaminen on siis Jumalan käsky. Rakastuin kuitenkin seminaarin muodostukseen. Kaksi vuotta kesti taistelua, kunnes he lopulta hyväksyivät valitsemani kutsumuksen. Uskon, että tämä pappiskutsumus, jota harjoitan, puhdistaa vanhempieni kutsumuksen avioelämään. Meillä oli joka toinen viikko perheviikonloppu. Se tarkoittaa, että menin kotiin viikonloppulomalle. Vähitellen huomasin perheen kääntymyksen. Aina kun menin kotiin perheviikonlopuksi, rukoilimme rukousnauhaa päivällisen jälkeen. Uskon, että Jumalan armosta hyvien tekojen kautta jokaisessa valitussa kutsumuksessa autetaan ihmisen paranemisessa ja parannetaan kaikki menneisyyden haavat.
Olen nyt seitsemättä vuotta seminaarissa. Jokainen vuosi on lahja Jumalalta. Jokainen vuosi on uusi. Koulutus opettaa minua erottelemaan hyvin. Katsomaan asioita niiden uutena. Ei tottua ja elää rutiininomaista elämää. Loppujen lopuksi Herran vakaa rakkaus ei koskaan lakkaa. Se on uutta joka aamu, ja juuri se tekee siitä suurenmoisen. Ainoa rutiini, jonka mukaan meidän on elettävä, on se, että rakastamme sitä, joka kutsuu: Jumalaa. Rakastaa Jumalaa yli kaiken, koska hän on ensin rakastanut meitä ja ilmoittanut sen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta.