Gustavo Zamudio kuuluu uusiin nuoriin perulaisiin pappeihin, jotka ottavat tärkeitä tehtäviä hiippakunnissaan. Vain 32-vuotiaana hän on jo Immaculate Conception -seurakunnan kirkkoherra, kaupungissa LimaHän työskentelee väsymättä viedäkseen evankeliumin kaikkialle yhteiskunnassa, joka sekularisoituu nopeasti.
Hänen tarinansa - kuten hän itse kertoo CARF-säätiölle - oli hyvin samankaltainen kuin monien muiden lasten tarina La Victorian alueella, joka on Liman väkirikas kaupunginosa. Mutta eräänä päivänä Jumala kosketti hänen sydäntään syvästi, ja 17-vuotiaana hän astui Santo Toribio de Liman pappisseminaariin. "Omistin itseni opiskelulle, mutta ennen kaikkea vietin paljon aikaa pelaamalla jalkapalloa ystävieni kanssa", hän kertoo lapsuudestaan.
Hänen perheensä oli katolinen, ja se omistautui suuresti Señor de los Milagrosille.Halusin kantaa häntä harteillani lapsesta asti, mutta en käynyt säännöllisesti kirkossa. Hän kuitenkin lisää: "En koskaan kyseenalaistanut Jumalan olemassaoloa, vaikka myöhemmin minun täytyi oppia lisää siitä, mitä merkitsee uskoa Jeesukseen Kristukseen".
Hän aloitti ammatillisen prosessinsa juuri nuoruusvuosinaan, vain 13-vuotiaana. "Jeesuksen Sydämen Pyhän Marian tyttärien nunna, joka oli uskonnonopettajani. Koulussa hän kutsui minut mukaan poikien ryhmään, joka kokoontui seurakunnassa lauantaiaamuisin. Muistan parhaiten sen, että hän kertoi minulle, että siellä oli aamiainen ja jalkapallo. Enempää minun ei tarvinnut tietää...", hän muistelee nauraen.
Hän osallistui kokoukseen ensimmäistä kertaa ja huomasi, että kyseessä oli akolyytien ryhmä. Vaikka tämä oli hänelle uutta, hän päätti liittyä ryhmään. Gustavo Zamudio sanoo, että se oli tilaisuus "tavata ensimmäistä kertaa henkilökohtaisesti hiippakunnan pappi, isä Henry, jonka todistus pappiselämästä oli hyvin tärkeä harkintaprosessissani".
Toinen merkittävä tekijä tässä prosessissa oli seurakuntayhteisön rukous pappeuden kutsumusten puolesta. "Hän koki, että kutsuni oli tavallaan vastaus Jumalalta hänen rukouksiinsa. Tämä konteksti, jossa hän alkoi elää uskoaan, auttoi Gustavo Zamudiota olennaisesti, sillä hän huomauttaa, että ensimmäinen asia, jonka hän oppi, oli "ottaa kristillinen elämäni vakavasti huolehtimalla hurskaasta elämästäni".
Nykyinen pappi sanoo, että vasta tällä tavoin hän huomasi, että "ilman Kristusta elämä ei ollut elämää. Tämä oli melko radikaali askel, koska se merkitsi todellista elämänideaalien muutosta sen sosiaalisen ilmapiirin vuoksi, jossa olin elänyt lapsesta asti".
Pikkuhiljaa, luonnollisella ja asteittaisella tavalla, hän sanoo tulleensa tietoiseksi "sisäisestä voimasta, joka kehotti minua seuraamaan pappisuran tietä". Gustavo puhui vanhemmilleen ja kertoi heille halustaan ryhtyä papiksi. Vaikka hänen perheellään oli muita suunnitelmia hänen varalleen, hän ei vastustanut niitä, ja lukion jälkeen hän pääsi seminaariin.
Heti hänen pappisvihkimyksensä jälkeen ja kiitos erään apua CARF-säätiö mahdollisti hänelle filosofian opinnot Roomassa sijaitsevassa Pyhän Ristin paavillisessa yliopistossa. "Perheeni taloudellisen tilanteen vuoksi en koskaan kuvitellut matkustavani ikuiseen kaupunkiin. Kaltaiselleni, joka oli ollut Perun ulkopuolella vain muutaman päivän, se oli todella kansainvälinen kokemus", hän lisää.
Vaikka hän oli maantieteellisesti Italiassa, Don Gustavo Zamudio vakuuttaa, että "eksistentiaalisesti" hän tunsi olevansa hieman koko maailmassa kirkon katolisuuden ansiosta. Hän lisää: "Minusta tuntuu, että kirkon universaalisuudesta, tuosta siunatusta ykseydestä moninaisuudessa - myös älyllisellä tasolla - ei ole upottavampaa kokemusta kuin opiskelu paavillisessa yliopistossa ja Roomassa".
Toinen näkökohta, joka Roomassa ollessaan häneen teki vaikutuksen "katolisen älymystön elinvoimaisuus", Hänen oman kokemuksensa mukaan se oli "elävä ja dynaaminen älyllinen traditio, jota ilmentävät opettajat, joista useimmat olivat pappeja, ja yliopistojen luokkahuoneet".
Jos yksi asia on tälle papille selvä, niin se, että kaikki se koulutus, jonka hän sai Pyhän Ristin paavillisessa yliopistossa, auttaa häntä nyt suuresti hänen päivittäisessä pastoraalisessa työssään. Ja hänen opinnoistaan Filosofia osoitteessa Roma vakuuttaa: "Se auttaa minua henkilökohtaisesti saavuttamaan aidon aikuisen uskon, joka ei ole muodin tuulten ja pian ohi menevien tuulten vallassa".
Don Gustavo lisää vielä, että "filosofiset opintoni Roomassa auttavat minua käymään vuoropuhelua nykymaailman kanssa, yrittäen tehdä omaksi aikani ihmisten oikeutetut huolenaiheet ja pyrkien tarjoamaan toivoni perusteluja niille, jotka niitä kysyvät".
Pastoraalisella tasolla seurakuntapappi katsoo, että tämä tausta on opettanut hänet "kuuntelemaan ja analysoimaan eriäviä ajatuksia kunnioittavasti ja kriittisesti". Itse asiassa hän tunnustaa, että sekä Sekä seurakunnassa että yliopistossa, jossa hän opettaa, nuoret kysyvät häneltä avoimesti kysymyksiä ja esittävät vastaväitteitä uskosta.
"Uskon, että tässä evankelioinnin ensimmäisessä linjassa on vielä paljon tehtävää, ja sen on oltava ennakoivaa, jotta totuus voi työntää itseään läpi omalla voimallaan", myöntää tämä nuori pappi.
Itse asiassa hän väittää löytäneensä Unifessa, Limassa sijaitsevassa yksityisessä yliopistossa, opetustyönsä aikana seuraavat asiat Roma kolmen pyhimyksen todistuksen, jotka valaisevat hänen toimintaansa seurakuntapappina ja jotka ovat olennaisia hänen pappistehtävänsä kannalta: pyhä Tuomas Akvinolainen, pyhä Josemaría Escrivá ja pyhä Filippus Neri.
Gustavo Zamudion vastuulla on jo nyt paljon velvollisuuksia sekä seurakunnan pappina että opettajana, mutta yhtä lailla hänellä on edessään haasteita nuorena pappina. Tästä syystä hän uskoo, että on olennaista, että "meillä on vankka sisäinen elämä, jotta emme lakkaa olemasta Jumalan miehiä".
Tähän hän lisää, että tarvitaan "johdonmukaista teologista ja kulttuurista koulutusta, jotta Jumalan sana olisi mielekäs tänään". Ja lopuksi kirkkoherra korostaa myös "papillisen veljeyden ja ystävyyden merkitystä oman affektiivisuuden terveen hallinnan kannalta".
Lopuksi isä ja seurakuntapappi Gustavo Zamudio haluaa kiittää CARF-säätiötä ja kaikkia sen hyväntekijöitä, joiden ansiosta hän ja monet hänen tuttavansa Roomassa saivat jatkaa opintojaan.
"Älkää luopuko pappien hyvästä koulutuksesta. Kirkko tarvitsee Kristuksen sydämen mukaisia pastoreita: pastoreita, joilla on viisas sydän ja jotka kykenevät tarjoamaan veljilleen hengellistä ja opillista ohjausta. Uskon heidät jokaisessa eukaristiassa, jotta he tuntisivat aina olevansa osasyyllisiä pappeuteen kutsuttujen koulutukseen ja löytäisivät uudelleen ja uudelleen antamisen ilon", hän päättää.
