Pappisvihkimys on ollut kristinuskon ensimmäisistä vuosisadoista lähtien todellisuus, joka liittyy läheisesti vihittyyn virkaan latinalaisessa katolisessa kirkossa. Vaikka selibaatti ei olekaan uskon dogmi, se on oletettu lahjaksi, joka ilmentää voimakkaasti pappeuden hengellistä merkitystä. Mutta mistä tämä käytäntö juontaa juurensa, miksi sitä ylläpidetään nykyään ja mitä haasteita se kohtaa?
Selibaatin harjoittaminen ei alkanut kirkosta, vaan se omaksuttiin kirkossa jo hyvin varhain. Jeesus itse eli selibaatissa, ja selibaatin valinta "taivasten valtakunnan tähden" (vrt. Mt 19:12) näkyy hänen opetuksessaan. Myös pyhä Paavali viittaa tähän ihanteeseen ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille: "se, joka on naimaton, on huolissaan Herran asioista, siitä, miten miellyttää Herraa" (1 Kor 7:32).
Kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina sekä naimisissa olevat että selibaatissa elävät papit elivät yhdessä kirkon elämässä. Kuitenkin jo 4. vuosisadalla Elviran (n. 305) ja Karthagon (390) kirkolliskokoukset suosittelivat naimisissa oleville pappeille ikuista pidättyvyyttä eli veljeksinä elämistä sen jälkeen, kun he olivat saaneet vihkimyksen. Ajan myötä pakollisen selibaatin kuri vakiintui lännessä, erityisesti toisen Lateraanikonsiilin (1139) jälkeen, jossa vahvistettiin, että vain selibaatissa elävät miehet voidaan vihkiä papiksi.
Itäisessä katolisessa kirkossa sen sijaan on säilytetty mahdollisuus vihkiä avioituneita miehiä papiksi, vaikka piispat valitaankin yksinomaan selibaattien keskuudesta.
Selibaatti ei ole pelkkää luopumista, vaan myönteinen valinta suuremman rakkauden puolesta. Kuten hän kirjoitti Pyhä Johannes Paavali IISelibaatti valtakunnan tähden ei ole pako avioliitosta, vaan erityinen muoto osallistua Kristuksen salaisuuteen ja hänen aviolliseen rakkauteensa kirkkoa kohtaan" (Johannes Paavali II, Pastores dabo vobis, n. 29).
Kirkon päähän ja puolisoon Kristukseen rinnastettu pappi on kutsuttu rakastamaan jakamattomalla sydämellä ja antautumaan kokonaan Jumalalle ja ihmisten palvelemiseen. Selibaatti mahdollistaa tämän radikaalin itsensä antamisen, vapaana perhesiteistä, kaikkien saatavilla.
Lisäksi naimattomuus on eskatologinen merkki: se ennakoi lunastettujen tulevaa tilaa taivasten valtakunnassa, jossa "he eivät mene naimisiin eikä heitä vihitä" (vrt. Mt 22:30).
Nykymaailmassa selibaatti ymmärretään usein väärin. Yliseksualisoituneessa ja itsensä toteuttamiseen keskittyvässä kulttuurissa selibaatti voi tuntua taakalta tai perusteettomalta puutteelta. Lisäksi myönteisten todistusten puute ja joidenkin papiston jäsenten skandaalit ovat saaneet jotkut ihmiset kyseenalaistamaan sen elinkelpoisuuden ja toivottavuuden.
Jopa kirkon sisällä on ääniä, jotka ehdottavat sen tarkistamista, erityisesti tilanteissa, joissa kutsumuksia on vähän. Viimeaikaiset paavit ovat kuitenkin voimakkaasti vahvistaneet sen arvon. Benedictus XVI vahvisti: "Pappisvihkimys, jota eletään kypsästi, ilolla ja omistautuneesti, on siunaus kirkolle ja yhteiskunnalle itselleen" (Benedictus XVI, s. 4).Maailman valo, 2010).
Ja paavi Franciscus, vaikka hän avasi vuoropuhelun siitä. viri probati (naimisissa olevat, todistetusti uskovaiset miehet syrjäseuduilla), korosti, että selibaatti on "lahja", jota ei pitäisi tukahduttaa.
Keskustelun lisäksi pappisvihkimys on edelleen profeetallinen merkki, todistus siitä, että on mahdollista elää täyttä elämää, joka on annettu kokonaan Jumalalle ja muille. Se ei ole pakko, vaan vapaa valinta, joka vastaa konkreettiseen kutsumukseen ja johon liittyy armo, koulutus ja yhteisö.
CARF-säätiössä tuemme seminaarilaisia ja hiippakuntapappeja heidän ammatillisella matkallaan tietoisina siitä, että selibatiaa ei eletä yksinäisyydessä, vaan Jumalan, muiden pappisveljien ja maallikoiden sekä koko kirkon, joka on heidän tukenaan, avulla. Rukoilemme heidän puolestaan ja tuemme heitä, jotta he voisivat olla Kristuksen rakkauden uskollisia todistajia.
CARF-säätiö.
