Tänään kerromme teille seminaarilaisen Sthabiso Zibanin kutsumuksesta pappisvirkaan Etelä-Afrikassa, kun hän kamppailee uudistaakseen uskoa hiippakunnassaan menneisyyden haavoista huolimatta.
Hän on neljäs viidestä sisaruksesta ja kahden lukion taloustieteen opettajan poika. Hänen vanhempansa muodostivat perheen, jossa katolinen usko alkoi ensin äidin puolelta, ja isä omaksui sen myöhemmin, vuosia heidän avioliittonsa jälkeen.
Seminaari Sthabison kutsumus tulevaksi papiksi kasvoi evankeliumiin ja zulukulttuuriin juurtuneessa kodissa, jossa elämä pyöri kolmen pilarin ympärillä: kodin, koulun ja kirkon.
"Isämme oli myöhäinen käännynnäinen, mutta hänen todistuksensa jätti minuun syvän vaikutuksen. Kasvoimme tyypillisessä katolilaisessa ja zuluperheessä: rakkaus ja kunnioitus Jumalaa, toisiamme ja vieraita kohtaan, joita pidimme naapureinamme.
Vanhemmat kannustivat häntä ja hänen sisaruksiaan tutkimaan kykyjään, ja hänestä tuli pian levoton ja utelias lapsi: hän kokeili jalkapalloa, krikettiä, keskustelukerhoja, kuoroa... Ja kuten kaikki hänen ikäisensä nuoret, hän koki myös salaisen rakkauden. "Tyttöystävä, josta vanhempani eivät koskaan tienneet", hän tunnustaa ujosti hymyillen. Mutta hänen sisällään paloi hyvin nuoresta lähtien kysymys, jota hän ei voinut vaientaa: kutsu tulla papiksi.
"Tiesin, etten menisi naimisiin syvästi rakastamani tytön kanssa. Niinpä vapautin tyttöystäväni ja vastasin kutsuun. Luovutin itseni Kristukselle, jotta hän antaisi minulle voimaa rakastaa radikaalisti, yli romanttisten intressien ja ammatillisten tavoitteiden", hän kertoo.
Hänen päätöksensä ei ollut helppo: vastatakseen kutsumukseensa hän luopui insinööriopinnoistaan, mukavuuksistaan ja kaikesta tuntemastaan ja lähti polulle, jota kukaan hänen perheessään ei ollut aiemmin kulkenut.
Puhuessaan pappiskutsumuksestaan Sthabiso laskee hieman ääntään. Hän tunnustaa, että monet ihmiset ovat inspiroineet häntä hänen harkintaansa, mutta ennen kaikkea hänen perheensä ja erityisesti hänen isänsä: "Perheessäni opin ja huomasin isän rakkauden, jota saimme. Moni yllättyisi, jos tietäisi, että oma isäni inspiroi pappiselämään. Vaikka hän ei olekaan pappi, näen hänessä pappisviran hyveen, uhrautumisen, jopa nyt, vanhuuden kynnyksellä".
Hänen isänsä jälkeen seurakunnan papit auttoivat häntä löytämään Jumalan tahdon hänen elämässään. Mutta ennen kaikkea Kristus: "Hyvä Paimen näkee ontuvan lampaan, joka minä olen, ja tulee hakemaan minua. Hän nostaa minut ylös ja kantaa harteillaan. Hänen takiaan haluan papiksi, jotta useammat ontuvat lampaat löytäisivät turvaa samoilta hartioilta".
Eshoven hiippakunta hyväksyi hänen hakemuksensa ja on siitä lähtien seurannut häntä. Hän vietti vuoden Durbanin arkkihiippakunnan pyrkijöille tarkoitetussa St Ambrosiuksen koulutustalossa ja toisen vuoden St Francis Xavierin orientoivassa seminaarissa.
Tämän Etelä-Afrikassa suoritetun harjoittelujakson jälkeen Sthabiso otettiin mukaan Bidasoa kansainvälinen seminaari (Pamplona), jossa hän jatkaa nykyään seikkailua kohti pappeutta kävelemällä rauhallisin ja tasaisin askelin.
Kulttuurinen kontrasti on ollut valtava, ja espanjan kieli on hänelle edelleen vaikeaa: "Tunneilla ja saarnoissa eksyn joskus. Mutta olen Jumalalle velkaa sen, että olen päässyt näin pitkälle", hän sanoo ilman valittamisen häivääkään.
Eshoven hiippakunnassa asuu noin 2,8 % alueen väestöstä. Se perustettiin vuonna 1921, ja katolilaisten määrä kasvoi tasaisesti 1980-luvulle asti, jolloin se alkoi vähentyä.
"Tähän vaikuttavat monet tekijät. Tärkein niistä lienee sen ajan poliittinen epävakaus, jonka haju leijuu yhä nyky-yhteiskunnassa".
Seesteisyydellä, jolla hän tarkkailee maataan etäältä, Sthabiso ei peittele tuskaa, jota hän tuntee Etelä-Afrikan kirkon nykytilanteesta. Kristinusko käy nykyään läpi syvää identiteettikriisiä: kolonialismi jätti avoimia haavoja, ja jotkut pitävät katolista kirkkoa osana tätä menneisyyttä.
"Useimmat ihmiset kokevat, että kolonialismi vei heiltä identiteetin, ja syyttävät siksi katolista kirkkoa ja muita kristillisiä kirkkokuntia. Tämä on synnyttänyt voimakkaan identiteetti- ja kulttuuripolitiikan, jossa Jumala ja kirkko jätetään tarkoituksella ulkopuolelle", hän kertoo pahoitellen, mutta toivoa menettämättä.
Tilannetta pahentavat länsimaisen mystiikan vaikutus, joka sekoittuu afrikkalaisiin esi-isien uskontoihin, ja syvä talouskriisi, joka johtuu osittain poliittisesta korruptiosta. Kaikki tämä pakottaa monet työskentelemään jopa sunnuntaisin ja jättämään yhteisöelämän taakseen.
"Hyvä opetus, jonka voisimme ottaa Euroopasta, on historiallisten uskonnollisten paikkojen kunnioittaminen... Vanhat kirkkomme rappeutuvat. Valitettavasti, jos ihmiset eivät enää käy kirkossa, temppelit unohtuvat... vähitellen", hän valittaa.
Yksi toivon kipinä palaa kuitenkin kirkkaasti: nuoriso. "Etelä-Afrikan kirkon elinvoimaisin osa on epäilemättä nuoriso", hän sanoo vakuuttuneena.
Monet nuoret ovat kaukana siitä, että he eivät ole maailman ideologioiden vietävissä, vaan he etsivät syvällisiä syitä uskoa, elää ja toivoa.
"Juuri identiteettikriisin vuoksi nuoret tutkivat asiaa perusteellisesti. Ja vaikka monet tulevat hädin tuskin toimeen, heillä on yhä toivoa siitä, että Jumala antaa heille ratkaisun".
Useimmat katoliset uskovaiset hänen kotimaassaan, erityisesti nuoret, elävät vaatimattomasti, sekä tavassa, jolla he esiintyvät maailmalle, että liturgiassaan. Tämän nuoren eteläafrikkalaisen seminaarilaisen kohdalla, kirkon tulevaisuus on kyse aitoudesta: yksinkertaisuudesta, totuudesta ja uskollisuudesta.
Nyt Sthabiso ottaa hiljaisia mutta vakaita askeleita kohti papiksi vihkimistä kielellä, jota hän yhä opettelee, ja kulttuurissa, joka eroaa suuresti hänen omastaan. Hän on ollut Espanjassa vajaan vuoden, ja pian hän aloittaa teologian kandidaatin tutkinnon toisen vuoden.
Hänen kaipauksensa on palata jonain päivänä pappina kotimaansa haavoittuneeseen sydämeen. Siksi jokaisella oppitunnilla, jokaisella rukouksella ja jokaisella ponnistuksella on selkeä päämäärä: hänen rakastamansa Eshoven miehet ja naiset, jotka janoavat aitoa uskoa. "Kiitän Jumalaa kutsumuksestani ja haluan koko sydämestäni vastata kaikella rakkaudellani tähän kutsuun.
Loppujen lopuksi paimenen sydän mitataan haavoittuneiden lampaiden perusteella, jotka hän toivoo kohtaavansa ja syleilevänsä Kristuksen rakkaudella.
Marta Santín, uskontoon erikoistunut toimittaja.
