Voit lukea tämän arvostelun ensimmäisen osan täältä.
Termi Koraani on johdettu seemiläisestä juuresta qaraʼa, joka tarkoittaa lausuntaa tai lausuttua lukemista, siis psalmimusiikkia. Lähi-idän kristityt ja juutalaiset käyttivät jo antiikin aikana vastaavaa arameankielistä äännettä qeryan pyhien tekstien juhlallisesta lausumisesta.
Saman juuren käyttö on kuitenkin vieläkin vanhempaa: ʼAnī qōl qōreʼ ba-midbar (hepreaksi: ääni, joka huutaa erämaassa, kuten profeetta Jesajan kirjassa, jota myöhemmin lainataan kreikaksi Uudessa testamentissa) tarkoittaa huutamista, kutsumista, julistamista, laulamista.
Koraani on muslimien pyhä teksti, jonka Muhammed jätti heille perinnöksi. Useimmille muslimeille se on Jumalan luomaton sana. Se on jaettu sataan neljääntoista lukuun, joita kutsutaan sūroiksi, ja niihin kuuluviin säkeisiin, joita kutsutaan ayātiksi.
Minkä tahansa muun kuin islamin eksegeetin kannalta tekstissä on monia kohtia, jotka ovat identtisiä tai rinnakkaisia muissa, vanhemmissa asiakirjoissa, ennen kaikkea Vanhassa ja Uudessa testamentissa, sekä esi-islamilaisissa käytännöissä, perinteissä ja tavoissa, kuten uskossa peikkoihin, ǧinniin, pyhiinvaellusriiteissä, legendoissa kadonneista kansoista ja Kaaban kunnioittamisessa.
Koraanin lähteiden ongelma on siis hyvin tärkeä. Tällaiset lähteet eivät varmastikaan voi olla jotain kirjoitettua, koska Muhammed, jota yleisesti pidetään Koraanissa ilmoitetun ilmoituksen kirjoittajana (tutkijat) tai kantajana (muslimiuskovaiset), oli lukutaidoton eikä hänellä tietenkään voinut olla henkilökohtaista pääsyä lukemaan kristittyjen ja juutalaisten pyhiä kirjoja.
Näin ollen monet kristinuskon ja juutalaisuuden uskonnolliset käsitykset pääsivät heidän korviinsa suullisessa muodossa, ja tämä tapahtui kahdessa vaiheessa: Mekassa säännöllisesti järjestetyillä kansanjuhlilla, joihin harhaoppisten kristillisten ja juutalaisten lahkojen käännynnäiset usein hakeutuivat pakoon Bysantin valtakunnassa tapahtunutta vainoa (tämä voidaan päätellä monista harhaoppisista kristillisistä käsityksistä ja muistutuksista, jotka sisältyvät Haggada-kirjoihin ja apokryfikirjoihin, joista Koraani on täynnä).
Kuten olemme sanoneet, kaupalliset matkat, jotka hän teki aavikon ulkopuolelle (jälleen kerran käsitteet, jotka hänen oli opittava, ovat harvoja, epämääräisiä ja epätäydellisiä, kuten Koraanin lainauksista käy ilmi).
Olemme siis nähneet, että Muhammed oli heti vakuuttunut siitä, että hän oli sellaisen ilmoituksen kohteena, joka oli jo annettu muille kansoille ennen häntä, juutalaisille ja kristityille, ja että se oli peräisin samasta lähteestä, taivaallisesta kirjasta, jota hän kutsui umm al-kitābiksi.
Hänen tapauksessaan viestintää tapahtui kuitenkin ajoittain, mikä sai vastustajat nauramaan hänelle. Olemme myös nähneet, että Allah antoi jälkimmäiselle usein uskomattoman sopivia vastauksia hänen vaatimuksiinsa ja vaikeuksiinsa sekä varoituksia, kuten seuraavat:
"Epäuskoiset sanovat: 'Miksi Koraania ei ole ilmoitettu teille kerralla? Mutta [tiedä, oi Muhammed, että] Me olemme ilmoittaneet sen sinulle vähitellen, jotta vahvistaisimme näin sinun sydäntäsi. Ja aina kun he esittävät väitteen [viestiä vastaan], Me paljastamme teille totuuden, jotta voitte kumota heidät selkeämmällä ja selvemmällä perustalla.[1]".
Tällaisen katkonaisuuden ja Muhammedin tavan vaihtaa usein versiotaan seurauksena Koraani on luonteeltaan hajanainen, eikä siinä ole loogista ja kronologista järjestystä: kaikki on tarkoitettu välittömään käyttöön ja kulutukseen.
Tämä oli ilmeistä jo varhaisille Koraanin kommentaattoreille pian islamin "profeetan" kuoleman jälkeen, erityisesti mitä tulee kysymykseen myöhemmillä jakeilla kumotuista jakeista. Jotta asia voitaisiin ratkaista parhaalla mahdollisella tavalla, sūrat luokiteltiin mekkalaisiin ja mediinalaisiin sen mukaan, missä ajassa ne oli ilmoitettu.
Se on jaettu kolmeen vaiheeseen: ensimmäiselle, joka vastaa Muhammedin julkisen elämän neljää ensimmäistä vuotta, ovat ominaisia lyhyet, intohimoiset ja juhlalliset sūrat, joissa on lyhyitä säkeitä ja voimakkaita opetuksia, joiden tarkoituksena on valmistaa kuulijoiden mieliä tuomiopäivää (yawm al-dīn) varten.
Toinen kattaa seuraavat kaksi vuotta, jolloin innostus vainojen alkaessa laantuu ja kerrotaan tarinoita edellisten profeettojen elämästä, hyvin samankaltaisessa muodossa kuin haggadassa (rabbiininen kirjallisuus, joka on kerronnallista ja homiletiikkaa); kolmas kattaa seitsemännen ja kymmenennen vuoden välisen ajan julkisesta elämästä Mekassa ja on myös täynnä profeetallisia legendoja sekä kuvauksia jumalallisista rangaistuksista.
Huomaamme, että M. on muuttunut suuresti hegiiran jälkeen. Sūra on osoitettu juutalaisille ja kristityille, ja heille ensimmäisessä vaiheessa varattu ystävällinen ja ylistävä sävy katoaa vähitellen ja huipentuu islamin "profeetan" elämän viimeisinä vuosina todelliseen hyökkäykseen. Tältä ajalta on peräisin esimerkiksi sūra 9, jossa jakeessa 29 vaaditaan: nöyryyttämistä:
"Taistelkaa niitä vastaan, jotka eivät usko Allahiin ja Tuomiopäivään, eivät kunnioita sitä, mitä Allah ja Hänen lähettiläänsä ovat kieltäneet, eivätkä noudata oikeaa uskontoa [islamia] Kirjan kansan [juutalaisten ja kristittyjen] joukosta, elleivät he suostu maksamaan veroa [jolloin heidän sallitaan elää islamilaisen valtion suojeluksessa samalla kun he säilyttävät uskontonsa] alistuen.""
Tämä johtaa lakeihin, joilla juutalaisten tai kristittyjen uskontoa tunnustaville asetetaan erilaisia rajoituksia, kuten erityinen pukeutuminen, aseiden kantamisen ja hevosilla ratsastamisen kieltäminen jne.
Vaikka Koraani nimenomaisesti tunnustaa Pentateukin, psalmit ja evankeliumin ilmoituksiksi, islamin ja juutalaisuuden välillä on huomattavia eroja, ja vielä enemmän islamin ja kristinuskon välillä. Kuten sanottu, nämä eroavaisuudet heijastavat Muhammedin ja harhaoppisten kristillisten lahkojen välisiä yhteyksiä, joita oli tuohon aikaan varsin paljon sekä Bysantin valtakunnassa että ennen kaikkea sen rajojen ulkopuolella.
Ilmeisimpiä eroavaisuuksia ovat Kristuksen hahmoon liittyvät eroavaisuudet, joissa kristilliset apokryfikirjat vaikuttavat erityisesti Koraaniin. Islamin pyhässä kirjassa esimerkiksi sanotaan, että Jeesus on Marian poika ja syntyi neitseestä, mutta tämä Maria on Mooseksen sisar.
Jeesuksen lapsesta lähtien tekemistä ihmeistä kerrotaan hyvin yksityiskohtaisesti, ja hänelle annetaan nimitykset Messias, Allahin Henki ja Sana, jolloin hänet asetetaan muita profeettoja korkeammalle tasolle, mutta täsmennetään, että Kristus on vain Allahin palvelija, ihminen siinä missä muutkin; muun muassa todetaan, että hänen ristinkuolemaansa ei olisi koskaan tapahtunut: Jeesuksen sijasta olisi ristiinnaulittu vain jäljitelmä.[2].
Toinen huomattava ero, joka islamille on jotain täysin maallista (toinen syy, miksi puhumme islamista luonnonuskontona), tehtiin vaikutuksen tekemiseksi yksinkertaisiin ja karkeisiin aavikon asukkaisiin: vihreät puutarhat, lumoavat purot, viini, joka ei päihdytä, neitsyet, jotka ovat aina koskemattomia. Siellä ei ole mitään, mikä voisi ilmaista käsitystä autuaallisesta näystä ja uskovien osallistumisesta Jumalan elämään: Allah on ihmisen näkemisen ulottumattomissa (6/103).
Muiden eroavaisuuksien ohella on myös se, että Allah on ennalta määrännyt ihmisen teot (tässä suhteessa islam on hyvin samankaltainen kuin kalvinismi). Koraanissa on kohtia, jotka enemmän tai vähemmän puoltavat tai vastustavat täysin vapaata tahtoa, mutta juuri jälkimmäiset on hyväksytty, taitavin korjauksin, sunnien ortodoksisessa uskossa, ja ne ovat antaneet islamille sen predeterministisen leiman (maktub, jokaisen ihmisen kohtalo, on tiukasti kirjoitettu ja Jumalan ennalta määräämä).
Koraanin varsinainen kokoaminen alkoi Muhammedin kuoleman jälkeen, jolloin alettiin koota yhteen kaikki hänen seuraajilleen uskotut ilmestyksen palaset. Sūrat järjestettiin pituusjärjestykseen (pisimmästä lyhyimpään, tosin useita poikkeuksia lukuun ottamatta, mikä johtui myös loogisen tai kronologisen järjestyksen mahdottomuudesta).
Samalta ajanjaksolta ovat peräisin eri puolueiden ja virtausten väliset kiivaat kamppailut ja sisäiset erimielisyydet, jotka kaikki tukehtuivat vereen ja joissa kumpikin osapuoli keksi jakeet ja koraanisitaatit à la carte omien vaatimustensa tueksi.
Se on arabiankielinen sana, joka tarkoittaa 'kuljettua polkua', kuten hepreankielinen halakhah, ja se viittaa kirjoitettuun lakiin. Semanttiselta kannalta molemmat termit, sekä arabiankielinen että hepreankielinen, voidaan rinnastaa meidän 'lakiimme' ('suora' polku, tie, jota seurata). Šarī‛a, islamilainen laki tai laki (ortodoksisen" sunnilaisen näkemyksen mukaan), perustuu neljään tärkeimpään lähteeseen:
Koska olemme jo keskustelleet Koraanista, tarkastelemme suoraan kolmea muuta lähdettä, alkaen sunnasta (tapa, perinne, esi-isien käyttäytymissuunta), joka on sana, joka osoittaa jo ennen Muhammadia arabien elämää hallinneet perinteiset tavat. Islamilaisessa kontekstissa sama termi määrittelee Muhammedin sanontojen, tekojen ja asenteiden kokonaisuuden hänen aikalaistensa todistuksen mukaan.
Ja juuri tässä kohtaa ḥadiṯ astuu kuvaan, eli kertomus tai selostus Muhammedin sunnasta, joka on tehty tietyn järjestelmän mukaisesti, joka perustuu isnādiin (tuki ja niiden henkilöiden nousevassa järjestyksessä tapahtuva luetteleminen, jotka ovat kertoneet anekdootin aina jakson suoraan todistajaan asti) ja matniin (teksti, kertomuksen runko). Tämä lähde oli äärimmäisen tarpeellinen, kun M:n kuollessa islam oli vasta karkea luonnos siitä, mitä siitä myöhemmin tulisi.
Näin laajojen alueiden valloittamisen ja siitä seuranneen uusien kulttuurien kohtaamisen jälkeen oli myös tarpeen löytää ratkaisuja ongelmiin ja vaikeuksiin, joiden kanssa "Jumalan sanansaattaja" ei ollut koskaan joutunut suoraan tekemisiin.
Juuri Muhammadia pyydettiin, jotta hän itse voisi täsmentää, vaikka hän olikin jo kuollut, useita seikkoja, joita Koraanissa vain vihjattiin tai joita ei koskaan käsitelty eri tieteenalojen yhteydessä. Näin luotiin joukko oikeita, oletettuja tai vääriä traditioita aikana, jolloin kukin islamin sisällä taistelevista ryhmittymistä väitti, että Muhammed oli heidän puolellaan, ja liitti tämän tai tuon lausuman häneen rakentaen kokonaisia täysin epäluotettavista todistuksista koostuvia laitteistoja.
Menetelmä, jolla tämä ylivuotovirta pysäytettiin, oli äärimmäisen mielivaltainen. Tekstianalyysia ja tekstien sisäistä todistusaineistoa ei käytetty lainkaan (samaa voidaan sanoa Koraanin eksegetiikasta, joka on lähes olematon), joka on kristinuskossa ensisijainen kriteeri tekstin aitouden määrittämiseksi ja todentamiseksi.
Päinvastoin, luotettiin yksinomaan takaajien maineeseen: jos todistajaketju oli tyydyttävä, kaikki voitiin hyväksyä todeksi. Tässä yhteydessä on syytä huomata, että vanhimmiksi ja Muhammadia lähinnä oleviksi määritellyt traditiot ovat vähiten luotettavia ja keinotekoisesti rakennettuja (mikä voidaan todeta myös kielen liiallisesta liioittelusta).
Kolmas islamilaisen oikeuden lähde eli Šarī‛a on qiyās eli analogian avulla tehty päättely, jonka avulla määritettyjen ja ratkaistujen kysymysten tutkimisen avulla löydettiin ratkaisu muihin, joita ei ollut ennakoitu. Tässä tapauksessa käytetty kriteeri on ra'y eli näkökulma, älyllinen näkemys, tuomio tai henkilökohtainen mielipide. Kyseinen lähde tuli tarpeelliseksi islamin alusta lähtien, sillä kuten olemme nähneet, Koraanin ja ḥadīṯin epäjohdonmukaisuus oli aiheuttanut huomattavaa sekaannusta ja johtanut siihen, että kahden ensimmäisen lähteen osalta tuli voimaan perinne kumoajasta ja kumotusta.
Jos qiyās ei kuitenkaan olisi riittänyt ratkaisemaan kaikkia avoimia kysymyksiä, otettiin käyttöön neljäs lähde, vox populi tai iǧmā‛ (kansan yksimielisyys), joka loi vankan perustan koko oikeudelliselle ja opilliselle järjestelmälle. Tämä lähde vaikutti enemmän kuin perustellulta sekä Koraanisitaattien että joidenkin hadīṯien osalta, joista yhdessä Muhammed väitti, ettei hänen yhteisönsä koskaan erehtyisi.
iǧmā‛ voi olla lainoppineiden saavuttama opillinen yksimielisyys, yhteisymmärrys toimeenpanosta, kun kyse on tavanomaisessa käytännössä vakiintuneista tavoista, ja juristien hiljainen, vaikkei yksimielinenkin, suostumus, kun kyse on julkisista teoista, joihin ei liity kenenkään tuomitsemista.
Rakentavaa työtä, jossa laki johdetaan neljästä mainitusta lähteestä (Koraani, sunna, qiyās ja iǧmā‛), kutsutaan iǧtihādiksi (da ǧ-h-d, sama juuri kuin termi ǧihād) eli "älylliseksi ponnistukseksi". Kyseinen ponnistus, positiivisen islamilaisen oikeuden todellinen kehittäminen, joka kuitenkin perustui "ilmoitettuun" sanaan, kesti noin 10. vuosisadalle saakka, jolloin muodostettiin oikeuskoulut (maḍhab), jonka jälkeen "iǧtihādin portit" katsotaan virallisesti suljetuiksi. Siitä lähtien on voitu hyväksyä vain se, mikä on jo sovittu, ottamatta käyttöön uusia innovaatioita (bid‛a).
Jäykimpiä tässä suhteessa ovat wahhabit (perustajana Muḥammad ibn ‛Abd-el-Waḥḥḥḥab: wahhabilaisten oppi on Saudi-Arabian absoluuttisen monarkian, Saabien kuningaskunnan, virallinen oppi) ja salafistit (perustajina ja tärkeimpinä edustajina: Ǧamal al-Dīn al-Afġāni ja Muḥammad ‛Abduh, 1800-luku; Muslimiveljet ovat osa tätä suuntausta).
Molempien liikkeiden mielestä islamilaiseen oppiin tehtiin liiallisia uudistuksia; siksi on palattava takaisin alkulähteille, kultaiselle ajalle, isien (salafien) aikakaudelle, erityisesti Muhammedin elämään Medinassa ja hänen ensimmäisten seuraajiensa eli kalifien aikaan.
Ennen kuin jatkamme eteenpäin, voimme sanoa muutaman sanan ǧihādin käsitteestä. Muslimilaissa katsotaan, että maailma on jaettu kahteen kategoriaan: dār al-islām (islamin talo) ja dār al-ḥarb (sodan talo): jälkimmäistä vastaan muslimit käyvät jatkuvaa sotaa, kunnes koko maailma ei ole islamin alainen.
ǧihād on islamilaisessa laissa niin tärkeä, että sitä pidetään lähes islamin kuudentena pilarina. Tässä mielessä on kaksi velvollisuutta taistella: kollektiivinen velvollisuus (farḍ al-kifāya), kun joukkojen määrä on riittävä; yksilöllinen velvollisuus (farḍ al-‛ayn), kun on kyse vaarasta ja muslimiyhteisön puolustamisesta.
On olemassa kahdenlaisia ǧihādeja, yksi pieni ja yksi suuri. Ensimmäinen on velvollisuus taistella islamin levittämiseksi; toinen on päivittäinen ja jatkuva yksilöllinen ponnistus Jumalan tiellä, käytännössä kääntymyksen tie.
Juuri ǧihādin kautta monet kristityt maat ovat joutuneet, useimmiten antautumalla, islamilaisten käsiin ja tässä tapauksessa niiden asukkaat, joita pidetään "liiton kansana" tai ahl al-ḏimma, tai yksinkertaisesti ḏimmī, ovat tulleet valtion suojelluiksi alamaisiksi, toisen luokan kansalaisiksi, jotka ovat velvollisia maksamaan ǧizya-nimistä antautumisveroa ja omistamastaan maasta maksettavaa ḫarāǧ-veroa.
Tämän opin mukaan oli käsittämätöntä, että Kristuksessa olisi ollut rinnakkain kaksi luontoa, yksi inhimillinen (pahaa kantava) ja yksi jumalallinen (hyvää kantava). Sen vuoksi joko Kristus oli ristiinnaulitsemishetkellä korvattu jollakulla toisella tai koko episodi oli ollut illuusio. Simon Magus (jota siteerataan Apostolien teoissa) oli jo ilmaissut itseään tässä mielessä, ja hänelle ja hänen gnostilaisille seuraajilleen Johannes näyttää jo vastaavan 1. Joh. 4:1-2:ssa: "Jokainen henki, joka tunnustaa, että Jeesus Kristus on tullut lihassa, on Jumalasta"; ja myös Joh. 1:14:ssa: "Ja Sana tuli lihaksi ja asui keskuudessamme".
Täältä voit lukea tämän arvostelun kolmannen osan.
Gerardo Ferrara
Valmistunut historian ja valtiotieteiden maisteri, erikoistunut Lähi-itään.
Vastaa Roomassa sijaitsevan Pyhän Ristin yliopiston opiskelijoista.
