Aquí puedes leer la primera entrega de este análisis.
Termi 'Koraani' on peräisin seemiläisestä juuresta qaraʼa, joka tarkoittaa lausumista tai lausuttua lukemista, siis psalmimusiikkia. Lähi-idän kristityt ja juutalaiset käyttivät jo antiikin aikana vastaavaa arameankielistä ääntämystä qeryan pyhien tekstien juhlallisesta lausumisesta. Saman juuren käyttö on kuitenkin vieläkin vanhempaa: ʼAnī qōl qōreʼ ba-midbar (hepreaksi: ääni, joka huutaa erämaassa, kuten profeetta Jesajan kirjassa, jota myöhemmin lainataan kreikaksi Uudessa testamentissa) tarkoittaa huutamista, kutsumista, julistamista, laulamista.
Koraani on muslimien pyhä teksti. Useimmille muslimeille se on Jumalan luomaton sana. Se on jaettu sataan neljääntoista lukuun, joita kutsutaan sūroiksi, ja niihin kuuluviin säkeistöihin, joita kutsutaan ayātiksi. Minkä tahansa muun kuin islamin eksegeetin kannalta tekstissä on monia kohtia, jotka ovat identtisiä tai rinnakkaisia muissa, vanhemmissa asiakirjoissa, ennen kaikkea Vanhassa ja Uudessa testamentissa, sekä esi-islamilaisissa käytännöissä, perinteissä ja tavoissa, kuten uskossa peikkoihin, ǧinniin, pyhiinvaellusriiteissä, legendoissa kadonneista kansoista ja Kaaban kunnioittamisessa.
El problema de las fuentes coránicas es, por lo tanto, muy importante. Dichas fuentes no pueden sin duda alguna ser algo escrito, ya que Mahoma, considerado universalmente autor (por los académicos) o portador (por los creyentes musulmanes) de la revelación reportada en el Corán, era analfabeto y no podía, por supuesto, tener acceso personal a la lectura de libros sagrados cristianos y judíos.
Por consiguiente, es en forma oral que muchas nociones religiosas del cristianismo y el judaísmo llegaron a sus oídos, y esto en dos fases: los festivales populares que se celebraban periódicamente en La Meca, donde los prosélitos de sectas heréticas cristianas y judías a menudo se refugiaban para escapar de la persecuciones en el Imperio Bizantino (eso se puede deducir de muchas nociones cristianas heréticas y reminiscencias de los libros de haggadah y de libros apócrifos de los que abunda el Corán) y, como dijimos, los viajes comerciales que M. realizó más allá del desierto (también en este caso las nociones que tuvo que aprender son pocas, imprecisas e incompletas, como se desprende de las citas coránicas).
Olemme siis nähneet, että Muḥammad oli heti vakuuttunut siitä, että hän oli sellaisen ilmoituksen kohteena, joka oli jo annettu muille kansoille ennen häntä, juutalaisille ja kristityille, ja että se oli peräisin samasta lähteestä, taivaallisesta kirjasta, jota hän kutsui umm al-kitābiksi. Hänen tapauksessaan viestintä tapahtui kuitenkin katkonaisesti, mikä sai hänen vastustajansa nauramaan hänelle. Olemme myös nähneet, että Allah antoi jälkimmäiselle usein uskomattoman sopivia vastauksia hänen vaatimuksiinsa, vaikeuksiinsa ja varoituksiinsa, kuten seuraavat:
"Epäuskoiset sanovat: 'Miksi Koraania ei ole ilmoitettu teille kerralla? Mutta [tiedä, oi Muhammed, että] Me olemme ilmoittaneet sen sinulle vähitellen, jotta vahvistaisimme näin sinun sydäntäsi. Ja aina kun he esittävät väitteen [viestiä vastaan], Me paljastamme teille totuuden, jotta voitte kumota heidät selkeämmällä ja selvemmällä perustalla.[1]".
Tällaisen katkonaisuuden ja Muhammedin tavan vaihtaa usein versiotaan seurauksena Koraani on luonteeltaan hajanainen, eikä siinä ole loogista ja kronologista järjestystä: kaikki on tarkoitettu välittömään käyttöön ja kulutukseen. Tämä oli ilmeistä jo varhaisille Koraanin kommentaattoreille pian islamin "profeetan" kuoleman jälkeen, erityisesti mitä tulee kysymykseen myöhemmillä jakeilla kumotuista jakeista. Jotta asia voitaisiin ratkaista parhaalla mahdollisella tavalla, sūrat luokiteltiin Mekaniin ja Medinaan sen mukaan, mihin aikaan ne ilmestyivät.
La caligrafía y ornamentación antigua del Corán India probablemente antes de 1669 DC.
Se on jaettu kolmeen vaiheeseen: a ensimmäinen, joka vastaa Muhammedin julkisen elämän neljää ensimmäistä vuotta ja jolle ovat ominaisia lyhyet, intohimoiset ja juhlalliset sūrat, joissa on lyhyitä säkeitä ja voimakkaita opetuksia, joiden tarkoituksena on valmistaa kuulijoiden mieli tuomiopäivään (yawm al-dīn); toinen, joka kattaa seuraavat kaksi vuotta ja jossa innostus vainojen alkaessa laantuu ja kerrotaan tarinoita edellisten profeettojen elämästä hyvin samankaltaisessa muodossa kuin Haggadassa (rabbiininen kirjallisuus, joka on kerronnallista ja homiletiikkaa); kolmas, joka ulottuu Mekan julkisen elämän seitsemännestä kymmenenteen vuoteen ja joka on myös täynnä profeetallisia legendoja sekä kuvauksia jumalallisista rangaistuksista.
Huomaamme, että M. on muuttunut suuresti hegiiran jälkeen. Sūra on osoitettu juutalaisille ja kristityille, ja heille ensimmäisessä vaiheessa varattu ystävällinen ja ylistävä sävy katoaa vähitellen ja huipentuu islamin "profeetan" elämän viimeisinä vuosina todelliseen hyökkäykseen. Tältä ajalta on peräisin esimerkiksi sūra 9, jossa jakeessa 29 vaaditaan: nöyryyttämistä:
"Taistelkaa niitä vastaan, jotka eivät usko Allahiin ja Tuomiopäivään, eivät kunnioita sitä, mitä Allah ja Hänen lähettiläänsä ovat kieltäneet, eivätkä noudata oikeaa uskontoa [islamia] Kirjan kansan [juutalaisten ja kristittyjen] joukosta, elleivät he suostu maksamaan veroa [jolloin heidän sallitaan elää islamilaisen valtion suojeluksessa samalla kun he säilyttävät uskontonsa] alistuen.""
Tämä johtaa lakeihin, joilla juutalaisten tai kristittyjen uskontoa tunnustaville asetetaan erilaisia rajoituksia, kuten erityinen pukeutuminen, aseiden kantamisen ja hevosilla ratsastamisen kieltäminen jne.
Aunque el Pentateuco, los Salmos y el Evangelio son admitidos explícitamente como revelados por el Corán, existen diferencias considerables entre el islam y el judaísmo, y aún más entre el islam y el cristianismo. Estas divergencias, como dijimos, reflejan los contactos entre Mahoma y las sectas heréticas cristianas, cuya existencia en esa época era algo bastante común tanto en el Imperio Bizantino como, sobre todo, justo fuera de sus fronteras.
Entre las divergencias más evidentes, están aquellas relacionadas con la figura de Cristo, por las cuales los libros apócrifos cristianos ejercen una particular influencia sobre el Corán. En el libro sagrado del Islam, por ejemplo: Jesús es el hijo de María y nació de un nacimiento virginal, y sin embargo, esta María es la hermana de Moisés; los milagros realizados por Jesús desde la infancia se narran con gran detalle, y se le atribuyen los nombres de Mesías, Espíritu de Alá y Palabra, colocándolo en un nivel de superioridad con respecto a los otros profetas, pero se especifica que Cristo no es más que un siervo de Alá, un hombre como los demás; se establece, entre otras cosas, que su muerte en la cruz nunca habría ocurrido: en lugar de Jesús, solo un simulacro habría sido crucificado[2].
Toinen huomattava ero, joka islamille on jotain täysin maallista (toinen syy, miksi puhumme islamista luonnonuskontona), tehtiin vaikutuksen tekemiseksi yksinkertaisiin ja karkeisiin aavikon asukkaisiin: vihreät puutarhat, lumoavat purot, viini, joka ei päihdytä, neitsyet, jotka ovat aina koskemattomia. Siellä ei ole mitään, mikä voisi ilmaista käsitystä autuaallisesta näystä ja uskovien osallistumisesta Jumalan elämään: Allah on ihmisen näkemisen ulottumattomissa (6/103).
Muiden eroavaisuuksien ohella on myös se, että Allah on ennalta määrännyt ihmisen teot (tässä suhteessa islam on hyvin samankaltainen kuin kalvinismi). Koraanissa on kohtia, jotka enemmän tai vähemmän puoltavat tai vastustavat täysin vapaata tahtoa, mutta juuri jälkimmäiset on hyväksytty, taitavin korjauksin, sunnien ortodoksisessa uskossa, ja ne ovat antaneet islamille sen predeterministisen leiman (maktub, jokaisen ihmisen kohtalo, on tiukasti kirjoitettu ja Jumalan ennalta määräämä).
Koraanin varsinainen kokoaminen alkoi Muhammedin kuoleman jälkeen, jolloin alettiin koota yhteen kaikki hänen seuraajilleen uskotut ilmestyksen palaset. Sūrat järjestettiin pituusjärjestykseen (pisimmästä lyhyimpään, joskin useita poikkeuksia lukuun ottamatta, mikä johtui myös loogisen tai kronologisen järjestyksen mahdottomuudesta). Tälle samalle ajanjaksolle ajoittuu eri puolueiden ja virtausten välisten kiivaiden kamppailujen ja sisäisten erimielisyyksien alkaminen, kamppailujen, jotka kaikki tukehtuivat vereen ja joissa kumpikin osapuoli keksi jakeet ja Koraanin lainaukset à la carte omien vaatimustensa tueksi.
Se on arabiankielinen sana, joka tarkoittaa 'kuljettua polkua', kuten hepreankielinen halakhah, ja se viittaa kirjoitettuun lakiin. Semanttiselta kannalta molemmat termit, sekä arabiankielinen että hepreankielinen, voidaan rinnastaa meidän 'lakiimme' ('suora' polku, tie, jota seurata). Šarī‛a, islamilainen laki tai laki (ortodoksisen" sunnilaisen näkemyksen mukaan), perustuu neljään tärkeimpään lähteeseen:
Koska olemme jo keskustelleet Koraanista, tarkastelemme suoraan kolmea muuta lähdettä, alkaen sunnasta (tapa, perinne, esi-isien käyttäytymissuunta), joka on sana, joka osoittaa jo ennen Muhammadia arabien elämää hallinneet perinteiset tavat. Islamilaisessa kontekstissa sama termi määrittelee kaikki Muhammedin sanat, teot ja asenteet hänen aikalaistensa todistuksen mukaan. Ja juuri tässä kohtaa ḥadiṯ astuu kuvaan, eli kertomus tai selostus Muhammedin sunnasta, joka on tehty tietyn järjestelmän mukaisesti, joka perustuu isnādiin (tuki ja niiden henkilöiden nousevassa järjestyksessä tapahtuva luetteleminen, jotka ovat kertoneet anekdootin aina jakson suoraan todistajaan asti) ja matniin (teksti, kertomuksen runko). Tämä lähde oli erittäin tarpeellinen, sillä M:n kuollessa islam oli vasta luonnos siitä, mitä siitä myöhemmin tulisi. Näin laajojen alueiden valloittamisen ja siitä seuranneen uusien kulttuurien kohtaamisen jälkeen oli myös tarpeen löytää ratkaisuja ongelmiin ja vaikeuksiin, joiden kanssa "Jumalan sanansaattaja" ei ollut koskaan joutunut suoraan tekemisiin.
Y fue precisamente a Mahoma a quien se recurrió para que él mismo pudiera especificar, aunque ya había fallecido, una serie de puntos que solo se intuyen en el Corán o que nunca se abordaron, en relación con varias disciplinas. Así, se creó un conjunto de tradiciones verdaderas, presuntas o falsas en un momento en que cada una de las facciones que luchaban dentro del islam afirmaba tener a Mahoma de su lado y le atribuía esta o aquella afirmación, construyendo aparatos enteros de testimonios totalmente desconfiados.
El método que se adoptó para detener este flujo desbordante fue extremadamente arbitrario. De hecho, no se utilizó el análisis textual y ni la evidencia interna de los textos (lo mismo se puede decir con respecto a la exégesis coránica que es casi inexistente), que es el criterio por excelencia, en el cristianismo, para determinar y verificar la autenticidad de un texto. Por lo contrario, se confió exclusivamente en la reputación de los garantes: si, por lo tanto, la cadena de testigos era satisfactoria, cualquier cosa podía ser aceptada como verdadera. Hay que señalar, con relación a ello, las tradiciones definidas como más antiguas y cercanas a Mahoma son las menos confiables y que más han sido construidas artificialmente (algo que también es posible averiguar por la excesiva afectación del idioma).
Kolmas islamilaisen oikeuden lähde eli Šarī‛a on qiyās eli analogian avulla tehty päättely, jonka avulla määritettyjen ja ratkaistujen kysymysten tutkimisen avulla löydettiin ratkaisu muihin, joita ei ollut ennakoitu. Tässä tapauksessa käytetty kriteeri on ra'y eli näkökulma, älyllinen näkemys, tuomio tai henkilökohtainen mielipide. Kyseinen lähde tuli tarpeelliseksi islamin alusta lähtien, sillä kuten olemme nähneet, Koraanin ja ḥadīṯin epäjohdonmukaisuus oli aiheuttanut huomattavaa sekaannusta ja johtanut siihen, että kahden ensimmäisen lähteen osalta tuli voimaan perinne kumoajasta ja kumotusta.
Jos qiyās ei kuitenkaan riittänyt ratkaisemaan kaikkia ratkaisemattomia kysymyksiä, lisättiin neljäs lähde, vox populi tai iǧmā‛ (kansan yksimielisyys), joka tarjosi vankan perustan koko oikeudelliselle ja opilliselle järjestelmälle. Tämä lähde vaikutti enemmän kuin perustellulta sekä Koraanisitaattien että joidenkin hadīṯien osalta, joista yhdessä Muhammed väitti, ettei hänen yhteisönsä koskaan erehtyisi. iǧmā‛ voi koostua lainoppineiden saavuttamasta opillisesta yksimielisyydestä; täytäntöönpanokäytännöstä vallitsevasta yksimielisyydestä, kun kyse on tavanomaisessa käytännössä vakiintuneista tavoista; lainoppineiden hiljaisesta suostumuksesta, vaikkei se olekaan yksimielinen, kun kyse on julkisista teoista, joihin ei liity kenenkään tuomitsemista.
El trabajo constructivo para deducir el derecho de las cuatro fuentes indicadas (Corán, sunna, qiyās e iǧmā‛) se llama iǧtihād (da ǧ-h-d, la misma raíz que el término ǧihād), o “esfuerzo intelectual”. El esfuerzo en cuestión, una verdadera elaboración del derecho positivo islámico, basado sin embargo en una palabra “revelada”, duró hasta alrededor del siglo X, cuando se formaron las escuelas jurídicas (maḍhab), después de lo cual “las puertas iǧtihād” se consideran oficialmente cerradas. Desde entonces, tan solo se puede aceptar lo que ya se ha resuelto, sin introducir más innovaciones (bid‛a).
Los más rígidos en este sentido son los wahabitas (fundados por Muḥammad ibn ‛Abd-el-Waḥḥab: la doctrina wahabita es la oficial del reino de los Sa‛ūd, monarcas absolutos de Arabia Saudita) y los salafistas (fundadores y principales exponentes: Ǧamal al-Dīn al-Afġāni e Muḥammad ‛Abduh, siglo XIX; los Hermanos musulmanes son parte de esta corriente). Según la visión de ambos movimientos, dentro de la doctrina islámica se introdujeron innovaciones excesivas; por lo tanto, es necesario volver a los orígenes, a la edad de oro, la de los padres (salaf), en particular la de la vida de Mahoma en Medina y de sus primeros sucesores, o califas.
Ennen kuin jatkamme eteenpäin, voimme sanoa muutaman sanan ǧihādin käsitteestä. Muslimilaissa maailma jaetaan kahteen luokkaan: dār al-islām (islamin talo) ja dār al-ḥarb (sodan talo): jälkimmäistä vastaan muslimit käyvät jatkuvaa sotaa, kunnes koko maailma ei ole islamin alainen. ǧihād on islamilaisessa laissa niin tärkeä, että sitä pidetään lähes islamin kuudentena pilarina. Tässä mielessä on kaksi velvollisuutta taistella: kollektiivinen velvollisuus (farḍ al-kifāya), kun joukkojen määrä on riittävä, ja yksilöllinen velvollisuus (farḍ al-‛ayn), kun on kyse vaarasta ja muslimiyhteisön puolustamisesta.
On olemassa kahdenlaisia ǧihādeja, yksi pieni ja yksi suuri. Ensimmäinen on velvollisuus taistella islamin levittämiseksi; toinen on päivittäinen ja jatkuva yksilöllinen ponnistelu Jumalan tiellä, käytännössä kääntymyksen tie. Juuri ǧihādin kautta monet kristityt maat ovat joutuneet, useimmiten antautumalla, islamilaisten käsiin ja tässä tapauksessa niiden asukkaat, joita pidetään "liiton kansana" tai ahl al-ḏimma, tai yksinkertaisesti ḏimmī, ovat tulleet valtion suojelluiksi alamaisiksi, toisen luokan kansalaisiksi, jotka joutuvat maksamaan ǧizya-nimistä antautumisveroa ja omistamastaan maasta maksettavaa ḫarāǧ-veroa.
Gerardo Ferrara
Valmistunut historian ja valtiotieteiden maisteri, erikoistunut Lähi-itään.
Vastaa Roomassa sijaitsevan Pyhän Ristin yliopiston opiskelijoista.
