"Nimeni on Paweł Piotr Labuda ja olen Gdańskin arkkihiippakunnan puolalainen pappi, joka vihittiin papiksi vuonna 2015. Kasvoin katolisessa perheessä, jossa uskoa harjoitettiin voimakkaasti. Isäni työskentelee automekaanikkona, ja äitini opettaa uskontoa peruskoulussa. Minulla on myös nuorempi veli ja sisko. Vanhempani kuuluivat lapsuuteni ja nuoruuteni aikana kirkolliseen perheliikuntaan ja olivat ja ovat edelleen vahvasti mukana seurakuntaelämässä. Voin sanoa, että heissä sain Jumalalta suuren lahjan, sillä sieltä - perheestä, vanhempieni ja isovanhempieni uskosta ja heidän rukoustensa ansiosta - syntyi pappiskutsumukseni.
Ensimmäisen pyhän ehtoolliseni saatuani olin alttaripoikana kotiseurakunnassani, Pyhän Ristin Ylösnousemuksen seurakunnassa Pruszcz Gdańskissa, Gdańskin lähellä, ja palvelin siellä noin kymmenen vuotta, kunnes minut otettiin seminaariin. Tämä antoi minulle lisämahdollisuuden syventää uskoani, sillä alttaripoikana toimiminen ei rajoittunut vain messuilla palvelemiseen, vaan se ulottui myös muihin seurakunnan toimintoihin. Sitten teini-ikäisenä minulla oli myös mahdollisuus osallistua seurakuntaan muodostetun nuorisoyhteisön kokouksiin. Näin pääsin seuraamaan hyvin läheltä pappien elämää. Kiitollisena minun on myönnettävä, että kotiseurakunnassani tuntemani papit antoivat minulle aina hyvän esimerkin pappeudesta. Heidän tapansa olla pappeja (mukana seurakunnan elämässä, lähellä ihmisiä, mutta ennen kaikkea syvässä uskossa) vaikutti suuresti myös päätökseeni päästä pappisseminaariin.
"Uskonnollisten" aktiviteettien lisäksi elämäni teini-ikäisenä pyöri myös musiikin ympärillä. Koska äitini soitti hieman pianoa, hän alkoi siirtää tätä intohimoa minulle jo 6-7-vuotiaana. Seuraavina vuosina tämä kiinnostukseni kehittyi, ja 13-vuotiaana päätin mennä Gdańskin musiikkikouluun, joka oli eräänlainen ilta- tai yökoulu: saatuani oppituntini kotikaupungissani sijaitsevassa koulussa päätökseen menin sinne opiskelemaan kitaraa ja pianoa (olin kiinnostunut myös uruista, ja seurakuntapappini ansiosta minulla oli myös mahdollisuus harjoitella kirkossa). Lyhyen ajan kuluttua tulivat ensimmäiset onnistumiset, myös kansallisella tasolla. Opettajani ansiosta pystyin osallistumaan lukuisille musiikkikursseille ja -kilpailuihin, joissa kilpailujen lisäksi sain aina tavata ihmisiä, joilla oli sama intohimo. Kiinnostukseni musiikkia kohtaan kehittyi siinä määrin, että aloin suunnitella elämääni liittämällä tulevaisuuteni juuri tähän toimintaan. Haaveilin jopa kapellimestarin ammatista. Ja sillä hetkellä Jumala alkoi muuttaa kaiken. .....
Vuosi ennen lukion päättymistä, kun olin noin 18-vuotias, näytin kuulevani Jumalan äänen, joka kutsui minua löytämään kutsumuksen pappeuteen. Aluksi reagoin siihen torjumalla päättäväisesti tämän mahdollisuuden järkeilylläni; olin itse asiassa suunnitellut kaiken, ja itse suunnittelemani tulevaisuus vaikutti hyvin sopivalta. Mutta sen sijaan, että tämä ääni olisi kadonnut, se voimistui siinä määrin, että oli mahdotonta teeskennellä, ettei sitä kuullut. Tiesin, että pappisseminaariin meneminen merkitsi luopumista kaikesta, kaikesta, mitä olin suunnitellut. Päätin puhua papille, joka oli myös ollut muusikko vuosia aiemmin ja rohkaisi minua kuuntelemaan tarkkaan tuota ääntä ja erittelemään, mistä se tuli. Puuttumatta yksityiskohtiin tässä... lopulta, muutaman kuukauden kuluttua, päätin hakea pääsyä Gdańskin seminaariin.
Seminaarikoulutukseni aika (joka kesti 6 vuotta) oli jatkuvaa Jumalan rakkauden löytämistä minua kohtaan. Filosofisten ja teologisten opintojeni lisäksi minulla oli tilaisuus tutustua paremmin itseeni ja kehittää suhdettani Jeesukseen. Joka päivä seminaarimme tarjosi meille mahdollisuuden osallistua tunnin ajan pyhän sakramentin palvontaan, mikä oli monelle meistä hyvin tärkeää. Lisäksi osallistuimme erilaisiin hiippakunnallisiin ja seurakunnallisiin toimintoihin tulevaa pastoraalipalvelua silmällä pitäen (sairaalat, pyhiinvaellusmatkat, vammaishoito, koulut, pastoraalityö eri yhteisöissä, vanhainkodit jne.). Myöhemmästä pappiselämästä ei kuitenkaan puuttunut vaikeita ja todella vaikeita hetkiä. Koulutuksen aikana jokaisen seminaarilaisen oli valittava jokin toiminta, johon osallistua, ja minä kuuluin ammatilliseen musiikkiryhmään. Ryhmän seminaarilaisia ja prefektimme kanssa vierailimme hiippakuntamme seurakunnissa, pidimme messuja ja pyysimme rukouksia puolestamme ja uusien kutsumusten puolesta. Jumala siis järjesti niin, että sain käyttää sitä, mitä olin oppinut aiemmin.
Pappisvihkimykseni jälkeen 23. toukokuuta 2015 piispa lähetti minut Neitsyt Marian taivaaseenottamisen ja Aleksandrian pyhän Katariinan seurakuntaan Reda-kaupunkiin, joka sijaitsee noin kahdenkymmenen kilometrin päässä Itämerestä. Työskentelin siellä kolmen vuoden ajan kiinnittäen erityistä huomiota nuoriin. Pastoraalisia tehtäviä oli todella paljon, mikä toi mukanaan paljon väsymystä, mutta samalla myös iloa, joka palkitsi kaiken. Kolmen siellä vietetyn palvelusvuoden jälkeen piispani pyysi minua lähtemään Roomaan opiskelemaan. Niinpä aloitin lokakuussa 2018 opinnot Pyhän Ristin paavillisen yliopiston kanonisen oikeuden tiedekunnassa. Kesäkuussa 2021 sain kanonisen oikeuden lisensiaatin tutkinnon, ja nyt olen tohtorikoulutuksessa. Lisäksi, myös vuodesta 2021 alkaen, aloin osallistua Rooman rovastikunnan tuomioistuimen opintoihin.
Minun on myönnettävä, että opinnot eivät ole helppoja. Mutta toisaalta ne tuottavat minulle paljon iloa, koska voin syventyä kirkon salaisuuteen, sen kirkolliskokoelmaan, tulevaa työtäni silmällä pitäen opintojeni päätyttyä. Opiskelu Pyhän Ristin yliopistossa on hieno kokemus, koska me opiskelijat tunnemme olevamme tervetulleita, ja tällä on epäilemättä suuri vaikutus koulutukseemme. Opettajamme ja koko yliopiston henkilökunta ovat aina käytettävissämme. Opiskelu Roomassa avaa myös monia muita mahdollisuuksia: voi tutustua kirkkoon sen eri ulottuvuuksissa ja sen yleismaailmallisuudessa, voi luoda uusia suhteita muihin ihmisiin ja ennen kaikkea voi aina syventää suhdettaan Jumalaan, vaikka ei olekaan mukana pastoraalipalvelussa kuten aiemmin.
Akateemisen todellisuuden lisäksi Roomassa oleminen merkitsee minulle osallistumista muuhun todellisuuteen. Minulla on joka päivä mahdollisuus viettää eukaristiaa sisarten talossa, seuraan myös neokatekumeenista yhteisöä jossakin Rooman seurakunnassa, ja joskus, kun minulla on vapaa-aikaa, menen auttamaan johonkin seurakuntaan tai tekemään jotain muuta pastoraalista työtä. Vapaa-ajallani voin myös harrastaa. Pidän matkoista, erityisesti vuoristomatkoista, ja Italia tarjoaa siihen mahdollisuuden. Sattuu niin, että kesäisin käymme Puolan seurakunnastani (jossa olin aiemmin töissä) tulevien opiskelijoiden kanssa yhdessä kiipeilemässä Dolomiiteilla. Lisäksi kiinnostukseni musiikkiin on aina läsnä. On totta, etten ole harjoitellut vuosiin enkä pysty soittamaan yhtä paljon kuin ennen, mutta nykypäivän näkökulmasta katsottuna en pidä tuota aikaa menetettynä. Musiikin opiskelu, harjoittelu pari tuntia joka päivä, on auttanut minua kehittämään joitakin tärkeitä tapoja (esim. sinnikkyyden, keskittymisen jne. suhteen), jotka auttavat minua opinnoissani tänäkin päivänä. Jumala oli ennakoinut kaiken tämän suunnitelmassaan.
Lopuksi haluaisin mainita lyhyesti kirkon nykytilanteen kotimaassani. On totta, että kuten edellä kirjoitin, Puolassa on edelleen paljon uskonnollisuutta ja hartautta, ja se on havaittavissa sekä perheiden että seurakuntien elämässä. Uskon, että meillä on edelleen enemmän ihmisiä kirkossa kuin muissa Euroopan maissa. Tämä ei kuitenkaan ole eikä voi olla ainoa uskonnollisuutta määrittävä tekijä, koska uskonnollisuus on nykyään myös monien muutosten kohteena. Puola ei valitettavasti ole enää niin katolinen kuin ennen. Vaikka nyt on monia ihmisiä ja perheitä, jotka kasvattavat lapsensa oikeassa uskossa, se ei ole sama asia kuin 20-30 vuotta sitten. Meidän on rukoiltava, koska täälläkin pappiskutsumuksia on vähemmän. Yhteiskunta muuttuu nopeasti (kuten kaikkialla), ja myös Puolan kirkon on tulevina vuosina opittava entistä enemmän käymään vuoropuhelua sellaisten ihmisten kanssa, joille uskonnolliset arvot eivät aina ole niin merkityksellisiä.
Uskon, että tässä pyrkimyksessä emme voi jättää huomiotta kaikkien niiden korvaamattoman arvokasta apua, jotka osallistuvat niiden pappien kouluttamiseen, jotka joutuvat kohtaamaan tämän haasteen tulevaisuudessa.".
