Martín Fabián Miranda Gularte on Uruguayn Sallon hiippakunnan pappi.
Hänen kutsumuksensa alkoi jo lapsena, ja hänen perheensä mukaan hän sanoi aina haluavansa papiksi, vaikkei tiennytkään, mitä se tarkoitti.
Lapsena hänen perheensä joutui muuttamaan Argentiinaan, ja ensimmäiseksi hänet ilmoitettiin seurakunnan kouluun, jossa hän tutustui Jeesukseen ja syvensi uskoaan.
Hänen integroitumisensa seurakunnan elämään johti siihen, että hän solmi ystävyyssuhteen seurakunnan papin kanssa, joka myöhemmin auttoi häntä ammatinvalintaprosessissa. Papin hahmo oli avainasemassa, sillä hän astui pappisseminaariin vasta 13-vuotiaana.
"Seminaarissa löysin toisen suuren perheeni. Se perhe, joka kasvoi uskon antamien siteiden ympärille, Jumalan isähahmon ympärille, joka antaa meille ääretöntä rakkautta.
Kun kasvoin, niin kasvoi myös ystävyyteni Jeesuksen kanssa.
Kun sen aika tuli, palasin kotiin, takaisin Sallon hiippakuntaan Uruguayssa. Siellä suoritin opintoni Montevideon interdiokseanisessa seminaarissa.
Tapaan jälleen kerran perheen, seminaariperheen.
Huhtikuun 6. päivänä 2013 koitti tärkein hetki: vihkimykseni pappisvihkimykseen ja siten vihkimykseni. Muistan tuon päivän hyvin erityisenä, eikä vain siksi, että se oli niin tärkeä hetki. Mutta myös siksi, että seurassani oli yli 1500 hiippakunnan jäsentä. Tämä teki juhlasta juhlan paitsi minulle, myös kaikille yhteisön jäsenille.
Siitä lähtien olen ollut seitsemän vuotta seurakunnan pappina, kunnes tänä vuonna piispa lähetti minut Roomaan jatkamaan koulutustani.
Olen oppinut olemaan pappi, olen seurannut ihmisiä, heidän uskonprosessejaan ja oppinut heiltä paljon. Mutta ennen kaikkea sydämeeni on jäänyt kaiverrettuna jokaisen heistä omistautuminen, rakkaus Jeesusta kohtaan ja kaikki se, mitä he antoivat kirkolle: palveluksensa, rukouksensa ja sitoutumisensa uskoon.
Täällä Roomassa olen vastannut Jumalan kutsuun, joka pyysi minua uuteen haasteeseen, ja kuten mikä tahansa uusi haaste, se edellyttää sitoutumista. Luotan Jumalan armoon tässä uudessa sitoumuksessa.
Jotain, minkä olen huomannut elämässäni ja mikä on kulkenut mukanani, on se, että jokaista askelta, jonka olen ottanut, on aina seurannut Jumalan rakkaus ja myös monien ihmisten rakkaus ja omistautuminen.
En olisi pappi ilman monien ihmisten omistautumista, jotka rukouksin, rakkaudella ja sitoutumisella ovat auttaneet minua matkallani.
Ymmärrän, että täällä Roomassa oleminen on etuoikeus, mutta se on myös kiitos monille ihmisille, jotka ovat kanssani rukouksin, kiintymyksin ja anteliaisuudellaan.
Sitoudumme myös koko elämällämme syventämään teologista tietämystämme, mutta emme unohda, että elämällämme on merkitystä, kunhan annamme sen Jumalalle veljiemme ja sisariemme hyväksi."
