Roven Earl Danao de la Cruz on filippiiniläisen Masbaten hiippakunnan seminaarilainen.
"Perheeni ja sukulaiseni ovat katolilaisia, joten he jakoivat kristillisen uskon kanssani. Kun vanhempani lähettivät minut opiskelemaan alueemme katoliseen kouluun, tämä uskon siemen kasvoi. Tuossa ympäristössä aloin pikkuhiljaa löytää pappiskutsumukseni. Muistan selvästi sen hetken, jolloin sanoin itselleni ensimmäistä kertaa elämässäni, että haluan papiksi. Olin kahdeksanvuotias, ja se tapahtui koulumme kuukausimessussa, jolloin papin elämä vaikutti minuun hyvin paljon. Koska olin aina hyvin myöhässä messusta ja tuolit oli jo varattu, nousin ylös. Surullista oli kuitenkin se, että saavuin paikalle aikaisemmin kuin pappi. Sitten messu alkoi, ja yllätyksekseni huomasin, että pappi saattoi istua, vaikka hän oli paljon minua myöhemmin. Messun jälkeen lähestyin opettajaani kysyäkseni häneltä asiasta. Hän sanoi minulle vitsikkäästi, että minun on oltava samanlainen kuin hän, ennen kuin voin istua alas. Niinpä päätin silloin, että halusin tulla papiksi: vain siksi, että saisin istua, kun olin myöhässä.
Neljä vuotta myöhemmin, jumalallisen kaitselmuksen ansiosta, tämä pinnallinen syy on kypsynyt. Kun valmistuin peruskoulusta, puhuin vanhemmilleni kertoakseni heille, että halusin päästä pappisseminaariin. Ensimmäinen vastaus oli hyvin kielteinen. Siksi rukoilin Herraa antamaan minulle signaali Kysyin häneltä, että jos hän antaisi minun päästä pappisseminaariin, pitäisin sitä varmana merkkinä siitä, että olen pappeutta varten. Niinpä kysyin häneltä, että jos hän antaisi minun päästä seminaariin, pitäisin sitä varmana merkkinä siitä, että olen pappeutta varten. Muutamaa viikkoa myöhemmin tämä rukous toteutui: vanhempani sallivat minun päästä pieneen seminaariin. Astuin pikkupappisseminaariin 12-vuotiaana, ja siellä aloitin pitkän harkinnan ajan, jonka tuloksena minulla oli hyvä suhde Jumalaan ja veljiini. Siellä nautin yhteisöelämästä hyvin paljon.
Pienessä seminaarissa koin ensimmäistä kertaa elämässäni olevani ekstrovertti, mikä johti siihen, että minulla oli monia hyviä ystäviä, joiden kanssa jaoin iloni ja suruni. Muistan erään hetken, jolloin luokkatoverini liittyivät luokkatoverimme seuraan, jota opettajat rankaisivat viikon siivoustöillä, koska hän oli tahattomasti heittänyt rypistyneen paperin opettajaa kohti, kun leikimme tunnilla. Syy tähän oli se, että promootiossamme lause "Yksi kaikkien puolesta! Ja kaikki yhden puolesta!" on aina kaikkien veljeyden sääntöjen yläpuolella. Suoritimme rangaistuksen ilolla, koska se oli aika, jolloin saatoimme käydä naureskelevia keskusteluja. Näiltä pojilta olen oppinut, että onnellinen elämä on sellaista, joka aina ajattelee toinen. Samalla olen myös ymmärtänyt, että elämäni matka on miettiä sitä, mitä Jumala pyytää minulta: pappiskutsumustani.
Neljä vuotta myöhemmin jatkoin kouluttautumistani suuressa seminaarissa. Tänä aikana oli vaikeuksia, jotka saivat minut epäilemään kutsumukseni varmuutta. Niinpä otin asian puheeksi kouluttajani kanssa, ja tuossa keskustelussa hän muistutti minua niistä ensimmäisistä hetkistä, jolloin päätin ryhtyä papiksi. Silloin muistin signaali jota olin pyytänyt ennen seminaariin tuloani. Tämän kouluttajani ansiosta olen löytänyt uudelleen kutsumukseni suuruuden, ja siksi pysyn seminaarissa varmana siitä, että Jumala on aina uskollinen lupaukselleen.
